Sprinttikisoissa

Ehkä nyt kahden nukutun yön (aamun) jälkeen voin kirjoittaa tanssimatkailijan tuntemukseni perjantai-illan tansseista. Kun saan välimatkaa tapahtumiin, saan myös erilaista tekstiä aikaan.

Satulinna tuo nimenä mieleeni jotain kaunista. Sitä toivon kaikin tavoin muutenkin. Elämään sisältyy jo luonnostaan paljon muutakin kuin kaunista ja hyvää, joten tanssipaikalle saavun usein ruusunpunaisin ajatuksin. Nyt oli kyllä mukanani keltainen ruusu annettavaksi miehelle, jota kunnioitan ihmisenä ja ihailen tavoista, joilla pitää kunnossa sekä fyysisen että henkisen puolensa.

Pekkaniskan Pojat oli toinen syy, miksi ajelin näihin naistentansseihin. Kiitos illasta teille. Tulevasta elokuusta lähtien, kun olen lomalla, on syytä käydä myös illan toisen orkesterin tansseissa. Ehkä kuulen musiikin sitten eri lailla kuin tähän asti.

Illan parhaat hetket olivat muutaman herran kanssa lattialla ja useiden naistuttujen kanssa jutellessa. Miten ihana olikaan tavata, kun varsinaisen hakualueen penkissä istuessani pöydän ääreen ilmaantui neljä naista. Drago, etäältä en viime kesän jälkeen olisi tuntenut – mitä tanssi voi tehdäkin naisen kropalle!!! Pikkuenkeli, edelleen nikkinsä kaltainen. Manjaana aina yhtä iloisena ja Suvikumpu, sormissasi on terapeuttinen voima. Kiitos, kun huomasitte ajatteluvaiheeni. Kun hetkittäin kykenin olemaan naisrivissä ja lyhyitä tervehtimisiä tuli monien kanssa eli en pysty edes laskemaan ketä kaikkia oli paikalla.

Nämä naistentanssit sisältivät miehille puoli tuntia ja myöhemmin erikseen tunnin. Vähän samaan tapaan kuin monissa tavallisissa tansseissa naisille. Selkeä vuorotuntihaku olisi ollut mielestäni parempi, mutta kukin paikka tavallaan.

Alkuilta vielä sujui kohtuullisuuden merkeissä, jos mikään elämässä on enää kohtuullista. Aina on voittajia ja häviäjiä. Naisia oli kai kaksi-kolme kertaa enemmän kuin miehiä ja jos hakutilanteet olisi kuvattu ja jälkeenpäin katsottu, tuskin moni nainen olisi tuntenut ylevyyttä hakutavassaan. Mutta tähän on tanssimaailmassa jouduttu, kun me naiset olemme elonlähtötilanteissa "parempia" ja meitä syntyy enemmän (kai vieläkin, en ole tilastoja enää vuosiin nähnyt) ja kun tanssi on meille luonnollisempi liikuntamuoto ja sen parin etsintäkin onnistuu joillekin tästä kautta. Siis hakutilanteet ovat ajautuneet todella kilpajuoksuksi, ryntäilyksi, tönimiseksi ja herran sieppaamiseksi toisen edestä. Tulevaa kappaletta ei odoteta. Naisen tanssiinpääseminen on siis tällaista aktiivisuutta, jota minun ei tarvitse ymmärtää.

Onnistuin itsekin alkuillan levollisempana aikana hakemaan muutamaa herraa. Kiitos alkuillasta pinssiherralle, joka sai eri näön kuin olin kuvitellut, siis tumma ja komea ja ilman niitä pitkiä viiksiä, jotka luulin kuuluvan persoonaan ja mukava olikin tanssia myös myöhemmin. Onneksi paikalla oli tavallisesta tanssikansasta muutama tuttu, jotka hakivatkin. Parhaan ryntäilyajan hakemisestani voin kertoa hyvän esimerkin. Yritin viisi kertaa hakea Teekkaria tanssimaan ja pääsin käden ulottuville, mutta en tarttunut hihasta kiinni ja herraa vietiin siitä silmieni edestä. Samoin kyllä kävi eräälle tangolle tutun herran kanssa, jonka kanssa tosin tanssin myöhemmin tangoja ja Finkkujen hitaita sekä yhden polkan.

Humpuukia koetin myös katsella ja ihan lopummalla iltaa sain jalkani liikkeelle, mutta en juoksuun. Suurin syy hitauteeni hakutilanteissa oli väärä asuvalinta ja kai väärä usko, että rauhallisemminkin ehtii hakea. Olisi se vaan ollut koomisen näköistä, jos olisin sprinttilähtöjä tehnyt seinäruusuhameessani. Valssimiestä ennätin onnitella tanssilattialla. Siinä arvonta osui sopivalle miehelle – iloinen, ystävällinen ja persoonallisen taitava tanssija.

Olin kai tanssilattialla ihan kohtuullisesti olosuhteisiin nähden ja kun muistelen tanssilajeja, niin useimpia tanssin. Kaaosmainen tilanne vain sai ajattelemaan tanssimista yleensä. Mikä merkitys sillä on itselle. Miksi jaksan vain aina uudestaan lähteä. Mikä tässä on se voima, joka pitää yllä uskoani ja toivoani. Rakkaus tanssimiseen se on. Voisin kai tehdä jotain hullumpaakin..