Loistava sää ja kuiva tienpinta helpottivat matkan etenemistä maalta kaupunkiin. Siinä ajon aikana kertasin vielä ajo-ohjeet perille. "Ota se ja se kaista, aja suoraan, ne ja ne rakennukset ovat hyviä maamerkkejä, muista olla hyvissä ajoin vasemmalla kaistalla…", ajatukset myllersivät päässäni. Siispä turvauduin puhelimeen. - "Oletko töissä vai vapaalla?" -  Tuttu kysymys siskon miehelle. -  "Totta kai joudan tulemaan vastaan." -  Mikä helpotus kun sovitussa kohdassa tapasimme ja siinä taas, toisen kerran, tieliikenteen tuntijan perässä ajelin turvallisesti perille.

Olinkin jo puoli viiden jälkeen sisällä. Kyllä Wanhan Kellarin sisäänmeno-ovi on huomaamaton. Ihmisiä ei ollut vielä paljon paikalla. Täällä kyllä pitäisi olla tanssitaitoista väkeä heti alusta lähtien, mutta missähän he nyt olivat. Ensimmäisen puolentoista tunnin aikana hain kahta herraa. Molemmat ulkonäöltä tuttuja. Toisen kanssa tanssin jotain kävely/kuviohumpan yhdistelmää ja toista herraa hain kaksi kertaa. Toisen tangolle, sillä en voinut istua paikallani ja toisen kerran hitaalle valssille. Molemmat olivat hienot tanssia lähes tyhjällä lattialla. Vienti oli sitä laatuluokkaa, jonka tiesin jo vuosien takaa. Hän on  muualta maasta oleva tanssiherra. Pahoittelin toista hakukertaani ja vastaus oli kohtelias – vaikka kolmannen kerran voin hakea. En sitä kylläkään tehnyt, vaikka kieltämättä mieleni teki.

Orkesterin aloitusta klo 8.15 odotellessa levymusiikista huolehti nainen, joka osasi työnsä. Ei ensimmäistäkään kappaletta, joka ei olisi miellyttänyt minua. Kerrassaan upeita tanssittavaksi, joten alkuillan tanssimattomuus oli ikävä asia. En vain voinut hakea tuntemattomia herroja, jotka eivät näyttäneet kovinkaan tanssitaitoisilta. En jaksa olla niin sosiaalinen, että sydänsavosta ajaisin kävelemään tanssiparketille.

Onneksi paikalle ilmaantui muutama tuttu herra ja kaksi tuttua daamia sekä eräs tuntematon, josta oli myös iloa minulle joskin herra itse oli alkuilon hankkinut muualta. Useamman kappaleen tanssin myös hänen kanssaan ja askelissa ei ollut ensimmäistäkään minkään kirjanopin mukaan. Sainkin kuulla, että hän on hyvin tanssitaitoinen herra ja ehkä se näkyi läpi, koska hain häntä aluksi.  Eli sain haettua edes muutamille haluamilleni tanssilajeille sopivat herrat. Illan aikana selvisi erään ulkonäöltä tutun herran nimikin, joka oli palstalla vilahdellut ja jonka kanssa olin tanssinut jo aiemminkin. Tosin palstakirjoittaja tai nikin omaava hän ei silti sanonut olevansa. Toiset osaavat käyttää aikansa tanssimiseen ja toisten on vielä kirjoitettavakin… Oikeastaan aika hauskaa, että tanssitutut herrat olivat pääosin muualta kuin pääkaupungista. Yksi pohjoisen poika, yksi eteläisestä osasta maata ja yksi aikaisemmin rannikolla asunut, missä lieneekään nyt kotipesä.

Kahdeksaa herraa hain illan aikana eli seitsemän ja puolin tunnin aikana. Neljää heistä yhdet kappaleparit. Loppuja neljää useammin. Kyllä hetkittäin tuntui tyhmältä koko läsnäolo, jos naistentansseissa ei osaa hakea. Orkesterin tullessa paikalle oli helppo vain istuakin ja kuunnella heitä. Jos on taitavaa heidän soittamisensa, niin voin vain ihmetellä, miten äänentoistokin oli saatu taas kohdalleen. Tanssitila on mitä epäkäytännöllisin tanssimista varten, mutta orkesterin laitteita varten se on vielä huonompi. Ahdas lava. Kaiuttimet on pakko laittaa tanssilattian puolelle ja miksaajan pöydälle oli paikka tanssijoiden takana vastapuolella pylväslokeron välissä. Paljon muutoinkin pylväitä ja lokeroita sekä katto matalalla. Orkesteri soitti puoleen yöhön ja sen jälkeen paikalle saapui joku biletysbändi. Siinä vaiheessa siirryin yölepoon ja suunnittelemaan seuraavaa iltaa.

Niin, matkan syy oli kyllä Varjokuva, tunnustan. Joten soveltaen, jos ei vuori tule Julian luo, niin Julia menee vuoren luo…. Heidän musiikkinsa, soittotapansa ja rumpalin ääni vievät minulta jalat alta. Siksipä minulle istuminen sopii hyvin heidän keikoillaan, jos tanssimahdollisuudet ovat heikot. Ikävä kyllä Varjokuvan esiintymiset ovat vähäisiä lähimatkojen päässä, joten minä teen välillä matkoja heidän luokseen.