Varjokuva Hojo hojossa 3.11.2007

Olipa upea sää ajella pitkin ja poikin mutkaista luostarien tietä. Illan pimetessä ohitin kaksi kynttilälyhtyjen valaisemaa hautausmaata - pyhäinpäivä. Lyhdyt paloivat vielä tullessanikin.

Ajatukseni palasivat 21 vuoden taakse samaiseen päivään, kolmas marraskuuta ja aamuun, jolloin isäni kuoli. Ajassa se tuntuu ikuisuudelta, mutta mielessäni se oli kuin tämä päivä. Lyhyen sairastelun, vajaan kahden viikon jälkeen hän nukkui pois aamuvarhain. Edellinen päivä oli sunnuntai ja istuin sairaalassa hänen luonaan iltakymmeneen. Hän oli tavallista virkeämpi ja muisteli kaukaisia, vanhoja asioita ja jäi levollisena nukkumaan – ikiuneen. Hänen kuolemansa jälkeen hautausmaat tulivat tutuiksi minulle. Aikaisemmin oikeastaan pelkäsin olla hautausmaalla ja en ainakaan huvikseni siellä kävellyt. Hänen kuolemansa jälkeen kävin useamman viikon ajan hänen haudallaan, joka ilta. Asuimme lähellä hautausmaata. Kaipa jotain työtä mielessäni tein sen ajan. Perheeni ei sanallakaan puuttunut kävelykohteeni valintaan.

Nyt Lintulan ja Valamon luostareiden kautta kulki syrjäinen ja mutkainen tie Hojo hojoon. Jouduin hyvissä ajoin perille, Tanssinetissä olleeseen tanssien alkamisajankohtaan kello 20. Sisällä oli miellyttävä henkilökunta, muutamia pariskuntia ja todella kylmä.

Olisi tietysti pitänyt tutustua paikan kotisivuihin, jossa lienee ilmoitettu illan kulku. Tanssikurssit, chachaa kesti lähelle yhdeksää ja sen jälkeen levymusiikkia puoli kymmeneen ja sitten aloitti Varjokuva. Tuskinpa tämä on orkesterin valitsema soittoaika, mutta onpahan orkesteri paikalla kauemmin ja asiakkaatkin pysyvät pitempään paikalla. Anniskelupuoli oli hyvin hoidettu ja tilaakin oli varattu siihen.

Onnekseni olin pukeutunut hyvin eli jotenkuten tarkenin odottaa tanssien alkua. Itse asiassa odotusaika meni jutellessa ja kahvinjuonnissa. Oli kyllä kylmä kahvion tytölläkin, kun koko illan siinä kauppaa teki topakasti puettuna. Paikan lämpimin ja tyylikkäin huone oli naistenhuone, jossa oli normaali sisälämpötila.

Levymusiikin alkaessa paikalle oli ilmaantunut tanssikurssilaisten (pariskuntia) lisäksi muutakin väkeä. Vieraita kaikki olivat minulle joskin muutama henkilö tervehti kuin tuttua ja en vain muistanut missä olen heitä tavannut enkä tohtinut kysyäkään.

Tuntemattomia olivat herrat, jotka tanssittivat. Yllättynyt olin herrojen alkuillan runsaista hauista ja useimmat tanssivat aivan kohtuullisen hyvin. Paikkahan on maaseudulla, missä tanssitaan enimmäkseen perinteisillä tyyleillä ja tanssimisen ilosta. No, menihän joku kappale ihan kengänmittaisin askelin, mutta tangoista alkuillassa sain ensimmäiset tanssia ihan mukavassa viennissä, mutta muista en voi sanoa samaa. Ne parhaimmat tangot, mitä Varjokuva soittaa, fanittelin lavanreunassa. Ei siellä ollut ketään, jonka kanssa olisin halunnut niitä tanssia.

Mutta yllätys oli herra, joka tanssitti useamman kappaleen, polkat ja jenkat mukaan lukien. Hän muisti minut Suikkalan lavalta jonkun vuoden takaa ja polkista. Minä en muistanut nähneeni häntä. Voi sitä minun muistiani. Sitten kun minua innostuttiin hakemaan kävelytansseihin, katsoin parhaaksi siirtyä nappulakoneenhoitajan (siis tekniikka) lähelle, salin takaosaan. Terveenä ja oikein "elävänä" hän oli päässyt soitto/lomamatkaltaan kotimaahan. Lämpötilan erot taisivat olla reiluja. Mukava on katsoa hänen työskentelyään, kun sitten yritän olla kuin "ilmaa", etteivät valot ja savut satu vääriin hetkiin äänentoiston hallinnasta puhumattakaan.

Orkesterin esittämä musiikki ja samoin kuin heidän esiintymisensä tuntui taas kerran hyvältä. Laulupuolessa Rami soi Kyöstille välillä pelkkiä rumpuhetkiä. Hyvä niin. Laulaahan välillä koko joukko mukana ja soittimia on myös torvista ja huilusta alkaen. Polkat ja jenkat ovat kiireettömät niin kuin niiden minun mielestäni pitääkin olla ja hitaiden valssien nopeus on myös lajin mukainen. Ja ne tanssijoita kunnioittavat joukkokumarrukset kappaleen lopussa muutaman kerran illassa ovat ilo silmille.

Jos mietin omia tanssimatkojanikin, jotka ovat vain huvi ja ilo itselleni, niin mitä ne matkat ovat orkestereille. Työtä he tekevät ja matkoihin menee kauemmin aikaa kuin soittamiseen. No, eri asia tietysti on, jos minun huvimatkani perillä olo tansseissa jää pienemmäksi kuin matka-aika. Niin kuin nyt orkesterin matka kauaksi Tuusniemelle etelästä. Perillä oli kylmät tilat, joissa sai odotella soittohetkeä. Samalla tavalla kuin tanssiväelläkin – tässä paikassa.

Illan mittaan tosin lämpö nousi, mutta väkeä ei ollut samaa määrää kuin mitä oli kahden vuoden takaisella käynnilläni. Silloinkin olivat päättäjäistanssit. Ehkä vuodenaika on liian myöhäinen kesäkauden päättäjäisiin. Paluumatkalle lähdin kello yksi ja pojat jäivät soittamaan vielä puoleksi tunniksi. Väkeä ei jäänyt kuin kourallinen. Paluumatkalla tie tuntui jo vähän tutummalle ja ajoinkin nopeammin takaisinpäin.

Kuun sirppi kellotteli melkein selällään itätaivaalla. Tähdet loistivat todella kirkkaina. Tie oli kuiva, joten siltä osin oli helpotus. Mietin mikähän minua vetää erilaisiin syrjäseudun paikkoihin eikä esimerkiksi isoihin paikkoihin. Olen kai niin maalaistyttö sydämestäni ja en tunne kuuluvani vapaa-ajallani joukkoon, jossa kilpailu kaikessa on päällimmäisenä. Osa jää toisten "jalkoihin" ja vain tietyillä raameilla ja mitoilla voi menestyä. Minä-itse on oltava ensin. Inhimillisyys on toissijainen tai ei millään sijalla. Ihminen taitaa olla ihmisen pahin vihollinen.

Minä pidän kaikenlaisista lauluista, laulelmista, iskelmistä ja virsistä. Jostain kumman syystä pyörivät mielessäni jouluvirren sanat – kiitävi aika, vierähtävät vuodet, miespolvet vaipuvat unholaan.

Me emme oikeastaan ole mitään ja toisaalta meissä on kaikki - sydän ja sielu, pyhyys ja jumaluus. Ehkä ihmiskunnan lapsuuden päättyessä ymmärrämme oman tilamme.