Lähtö pitkospuiden takaa.

Edellisellä kerralla se tapahtui kotimatkalla Helsingin tulevasta kaksoiskaupungista, lähes vuosi sitten.

Parempaa säätä ei olisi voinut olla edellisen päivän myrskyn jälkeen. Aurinko häikäisi etelään ajaessa. Olin lähtenyt jo päivällä matkan varrella olevien asiointipaikkojen takia. Olin muutenkin suunnitellut turvallisen perillepääsyn, sillä tiesin joutuvani varsinaiseen liikekannallepanoaikaan keskustaan.

Ikealle olin sopinut siskoni miehen kanssa treffit ja odotellessani olin eksyä koko puotiin. Oli siellä nuolia sinne ja tänne, mutta ulos en tahtonut osua millään. Kahvit ennätimme jouda ja kerroin minne olen menossa. Peräkanaa ajoimme ja olin totta vieköön onnellinen, että ajoin vain perässä. Ei juuri kaistoja vaihdettu, mutta silti oli tunne, että joka puolelta kiilattiin kylkeen. Väliin en laskenut ketään, sillä se olisi tiennyt yhtä kauheaa harhaanajoa kuin Kulttuuritalon tanssireissullani kohta kaksi vuotta sitten. Mutta nyt mentiin kuin juna eteenpäin ja paikat vain vilahtelivat silmissäni. Miten minä takaisin täältä yksin??? Auton sain pysäköityä melkein samalle paikalle kuin edellisellä kerralla. Surenpahan kotiinpääsyä illemmalla. Tai sitten tuoja voi joutua viemäänkin ulos kaupungista. Yökuntiin heidän luoksensa en voinut jäädä, kun työmaallekin oli ehdittävä seuraavana päivänä.

Perillä ei vielä ollut paljon väkeä. Ei yhtään tuttua. Muutamia pareja pyörähteli lattialla. Olikohan levyjä soittamassa se leidi, jonka kerrottiin hyvin valitsevan kappaleet. Ihan mukavia kappaleita tulikin, vaikka aluksi aika levollista. Ostin tiskiltä tuoremehun ja vein laukkuni takin seuraksi naulakkoon. Paluumatkalla nuorehko herra lähestyi ja vei hitaalle valssille.

Siitä ilta alkoi. Orkesteri alkoi soittaa jossain välissä ja Korkialakin myöhemmin laulaa. Vieläkään en saa mieleeni, mikä orkesteri oli. Olen ollut Lapin matkallani jossain heidän tansseissaan. Jo silloin kiinnitti huomioni tai pikemminkin korvani erotti haitaristin erityisen laulutavan. Hänellä on jokin toistuva äänen korotus, joka häiritsi silloin ja nytkin tuntui samalta. Soittaa hän kyllä osaa. Yhteentoista mennessä oli väkeä kertynyt aikalailla ja hauskaa näkyi kaikilla olevan. Tosin huomiokykyni himmeni illan edistyessä ihan henkilökohtaisista syistä.

Alkuillasta odottelin, että joku tuttu ilmaantuu ja en turhaan. Yksi nikkituttu nainen pyörähteli ihanassa oranssiasussaan ja pari sanaa vaihdoin myöhemmin illalla kaupungin protanssijan kanssa. Ihmetteli, että miksihän minä pitkospuiden takaa sinne asti olen lähtenyt vai sanoiko eksynyt....? Kieltämättä joskus itsekin ihmettelen matkojani.....eksymisiäni. Niin ja VeeKoo - vakka kantensa löytää, onnittelen. Tuiskussa kulkevat voimakkaat ihmiset:)

Illan hauskuuden sai osaltaan aikaan jo kahden vuoden ajalta oleva pinssituttu. Chachaa ja rumba ovat aivan mahtavia hänen kanssansa ja hetkittäin luulen, että osaan itsekin tanssia. Se on tanssin iloa. Ja taisin olla hiukan liikaakin lattialla hänen kanssaan, mutta jos herra haluaa....ja minäkin. Itseasiassa minua haki kolme herraa. Yhdelle kappaleelle, tyylitellen viety rumba, haki kohtelias vanhempi herra. Ja muun tanssiajan minkä olin klo 23 saakka tanssin alussa hakeneen herran kanssa.

Mietin, että jos näitä kahta herraa ei olisi ollut, kenen kanssa olisin tanssinut. Lienee ollut sekahaku, mutta en vain nähnyt herroissa minulle sopivaa. Helsingin herrat ovat eri maata. Olisin varmaan alta aikayksikön löytänyt itseni etsimästä kotitietä.

Ihmeiden aika ei ole ohi. Joskus kohtaa tanssilattialla sielunveljensä tai –puolikkaansa. Tanssiminen voi olla synnillisen ihanaa, kuin palapelin yhteensopivuus ja voin elää siinä hetkessä unohtaen kaiken ympärilläni olevan. Paluu todellisuuteenkin tuntuu hyvälle ja kantaa kauas. Se on päivien kimallusta.