Ravintolatansseissa rakkaitten tähden

Ihmisellä ei ole viimeistä käyttöpäivää - näin luki postiluukusta pudotetussa Yhteisvastuu-esitteessä. Viime aikoina - parasta ennen – sanonta oli tehnyt pesän ajatuksiini. Enkö ymmärrä, että niskassani, lyhyiden hiusteni alla lukee selvästi päivämäärä. Niin kuin esitteen naisellakin. Kun en itse sitä näe enkä peiliinkään katsomalla usko, niin on käytävä katsomassa totuutta silmiin - markkina-arvoa ei enää ole. Siksi olen miettinyt elämän arvoja.

Onneksi kaksi orkesteria sai minut liikkeelle. Tein jo kerran ajatuksissani yrityksen Merikarvialle, kun siellä piti olla molempien samaan aikaan. Mikä tilaisuus olisi ollut nähdä ja kuulla heitä samana iltana. Mutta Varjokuvan ohjelmaa muutettiin ja Pekkaniskan Pojat olivat sitten siellä yksin. Minä taas jäin odottamaan, onko joskus uusi tilaisuus. Mutta nyt Varjokuva oli Savonsolmussa perjantaina ja Pekkaniskan Pojat Martin Kievarissa lauantaina.

Kerroinkin edellisen perjantain Savonsolmun illasta ja Fernetin esiintymisestä aiemmin ja olosuhteet eivät olleet yhtään muuttuneet. Paikka on ravintola ja tanssinharrastaja ei ehkä siellä useasti vieraile. Väkeä oli edellistä kertaa vähemmän. Varjokuva ei nimenä sano yhtään mitään tavalliselle ravintolassakävijälle. Sanoin erään Lapin matkani jälkeen ja sanon edelleenkin, että mistä löytyy positiivinen asenne soittamiseen, jos yleisö toikkerehtii miten tahtoo. Ravintoloissa on tärkein juttu alkoholijuomien myynti. Jos ravintolaan lasketaan sisälle vielä puolilta öin henkilö, joka ei pysy omilla jaloillaan, niin ei tunnu mukavalta olla itse asiakkaana. Luulisi olevan ihan sama vaikka musiikki tulisi levyltä asiakkaille, joiden aistit sykkivät hämärän rajamailla.

Mutta tästä ei Varjokuva välittänyt. Tummissa puvuissaan, kylkikyljessä kiinni he esiintyivät ahtaalla esiintymislavalla kumartaen kappaleen lopussa. Sydämeni sulaa heitä katsoessani. Paljon tuli kitaraesityksiä ja muutakin ravintolaan sopivaa ja puolilta öin yllätyspolkat (joku muu oli pyytänyt kuin minä). Olin kolme herraa saanut tulemaan paikalle Varjokuvan tähden. Kukaan heistä ei aiemmin ollut tavannut orkesteria. Suosittelin kyllä seuraavaksi heille oikeita tanssipaikkoja, joissa orkesteri väljemmissä tiloissa on enemmän edukseen ja myös lajivalikoima on laajempi. Volyymit olivat kohdallaan, kiitos "nappulakoneen hoitajan" ja myös poikien itsensä.

Lauantaina olin kyllä ajatellut löytää oikean tanssipaikan, mutta muistin edellisen lauantain tunnelmat Kuntotalolta ja tein tällä kertaa hyvän valinnan, vaikka matkaa olikin Martin Kievariin. Paikka on ehkä enemmän kuin ravintola. Tanssitilaa on kohtuullisen paljon ja onhan samassa paikassa ollut useamman kerran tangokilpailuja, joten nytkin sopi hyvin tanssimaan. Tauko musiikista vastasi Oiva Lampinen. Muistelen hänen olleen aikaisemmin keikkaa tehneen laulajan. Tyylikäs herrasmies. Kappalevalinnat olivat hyvät.

Olisipa Varjokuva saanut olla tässä paikassa. Kunnollisen kokoinen esiintymislava ja katto korkealla. Savonsolmussa melkein heidän päätä hipoi katto. Niin, pitää sen verran Savonsolmusta sanoa, että siellä alkaa lähiviikkoina remontti ja ilmeisesti myös tanssitilaa suurennetaan. Muuttaneeko uudistus paikan enemmän tanssiväen suosioon, onkin jo toinen juttu.

Pekkaniskan Poikien iloiset ilmeet ja antaumuksellinen esiintyminen on se mitä kaipaan tanssiorkestereilta. Kappaleet ovat tanssikappaleita. Suurimmalle osalle väestä oli tilaisuus ensi kertaa kuunnella heitä. Vain positiivisiä mielipiteitä heiltä kuulin. Valotaulu ei ollut nyt mukana, mutta sekin asia hoidettiin.... nyt esitämme jiven Kahdet askeleet ja sen jälkeen tulee tango. Hyvä näinkin.

Paikalla oli yli puolet väestä pariskuntia ja olen samaa mieltä Oiva Lampisen kanssa, että nuoria kaivataan tanssipaikoille. Onneksi muutama tuttu oli paikalla, joten ihan mukava tanssi-ilta syntyi. Yksi huono puoli oli paikassa. Lämmöt lienevät olleet pienellä ennen tanssien alkua ja jos ei tanssinut koko ajan, ilma oli kylmän kostea ja oma pusero tuntui myös viileältä. Moni valitti samasta asiasta. Mutta paikassa oli valotaulun mukaan vuorohaku ja lopussa kaikki hakivat. Joten jos olisi jaksanut, olisi voinut tanssia kaikki kappaleet. Itseni oli käytävä juomassa ja syömässä kahteenkin kertaan. Iltapäivän hiihdon jälkeen lepo oli jäänyt vähiin ja kroppa vaati täydennystä.

Yksi herra katseli kultaista pinssiäni....mitä siinä lukee....olenko niitä, jotka kirjoittavat, niin kuin Pilke ja joitakin muita luetteli. Pakkohan oli tunnustaa, että kyllä kirjoitan, mutta vain ihan iisejä matkakertomuksia. Palstan lukijoita siis on paljon ja odottamattomissa paikoissa. Tällä herralla oli käsitys, että palstakirjoittajat ovat hyviä tanssijoita, joita ei voi hakea. Oikaisin hänen väärää käsitystään, kaikkia voi hakea ja sanoin itse olevani hyvä esimerkki....vanha maalaisfoksaaja....ei mitään pelottavaa. Palstakirjoitukset ovat osa totuutta ja tanssipaikoilla näkyy toinen puoli, niin taidoista kuin kirjoituksista. Onnistuinko luomaan edes hieman erilaista uskoa meihin palstalaisiin, mistä tietänee.

Niin, illan tunnelma oli kyllä kuin ennen vanhaan....parasta ennen päivää. Suuri kiitos Matti-Sakarille ja pojille sekä erityinen kiitos tutulle taitavalle nuorelle herralle, joka aina vaan jaksaa tanssittaa meitä vanhempia naisia.

Loppusaldona viikonlopulle tuli 500 km autolla, matka-aikaa reilu kuusi tuntia, tansseissaoloa vajaa kymmenen tuntia, siitä useampi tunti tanssien ja hiihtämässä lauantaina reilu 20 km ja sunnuntaina yli 30 km.Vyötä sai siirtää reiän välin tiukemmalle ja painokin putosi 2 kg. Ihmisellä ei todellakaan ole viimeistä käyttöpäivää. Kaikki on omien korvien välissä.