Vain taivas rajana....

....tehdä kaikkea toivomaani lomaviikollani Äkäslompolossa paitsi lepo jäi vähiin. Viikko täyttyi hiihtämisellä ja tanssimisella, joka pyyhki pois kaikki talven tanssipettymykseni.

Lauantaina puoliltapäivin olin perillä ja kun tavarat sain purettua ja sukset voideltua, niin lähdin tutuille laduille Latvamajalle ja sieltä Kotamajan kautta takaisin majapaikkaan. Aurinko paistoi siniseltä taivaalta, hanget hohtivat kimmeltävinä ja rauha valtasi. Ei muita ajatuksia kuin tässä ja nyt. Olla etuoikeutettu ja päästä vuodesta toiseen näihin maisemiin ja kokea tunturien kutsu.

Sunnuntaiaamu koitti yhtä kauniina. Pakkasta oli yli 10 astetta, mutta lämpötila nousi ja oli nollan yläpuolellekin päivällä koko viikon ajan. Silti lumessa oli useita pakkasasteita ja luisto sen myötä erinomainen. Pyhäpäivälle sopi reitti kauneimpien paikkojen kautta. Kukastunturilta Kotamajalle ja edelleen Aakenustunturin lähellä olevalle Iso Totovaaran Haavepalolle, josta on uskomaton näköala Ylläksen seudun muille tuntureille. Vasemmalla itse Ylläs, sitten Kesänki, Lainio ja Pyhätunturi. Kukaskin pilkottaa Lainion takaa ja oikealla Aakenus ylväänä kuun sirpin muotoisena kaartaen Pyhätunturin suuntaan.

Haavepalolta on kilometrejä pitkä helppo laskuosuus kaarrellen alas Villen kämpälle. Viikon aikana oli toistamiseen käytävä Haavepalolla maiseman ja hyvän alamäen takia. Toisen matkan muu reitti oli erilainen, mutta matkaa kertyi molemmissa 50 km ja sitä ei edes huomaa, kun reppu selässä hiihtää perinteistä, nauttii eväistä ja ihmisten välittömyydestä majoilla ja kämpillä.

Maanantaina latukartan silmäilyn jälkeen lähdin etelänpuolen vähemmän hiihdetyille laduille niin kuin tuo Haavepalon kautta kulkeva latukin on. Velhonkodan kautta Luosujärvelle kanjonia pitkin auringon ruskettaessa kasvoja ja hiljaisuus ympärillä. Aurinkotupa on nimensä veroinen, mutta jo Ylläksen puolelta tulevien hiihtäjien kansoittama. Matka jatkui Kahvikeitaan laavulle, jossa kaksi vuotta sitten Kansainvälisenä naistenpäivänä oli hauska tapahtuma. Kaksi hiihtävää herraa esitti huuliharpuilla ihan tanssittavia kappaleita – naisille ja polkathan siinä sitten tanssittiin monot jalassa. Matka jatkui Latvamajan, Hangaskurun ja Tahkokurun laavujen kautta takaisin.

Tiistaina olikin se toinen Haavepalon suunnan reittivalinta ja keskiviikkona perinteinen Myllyhiihto Äkäsmyllylle, jossa vanha mylly jauhinkivineen on paikalla ja nähtävyytenä. Tämä reitti on aika yksitoikkoinen, mutta sopii hyvin, jos ei ole tottunut tunturin jyrkkiin ja mutkaisiinkin latuihin. Paluureittiä voi muuttaa tulemalla Kotamajan kautta, josta myös on useamman kilometrin mittainen alamäki. Helppo ja miellyttävä laskea vähemmänkin hiihtäneen.

Torstaista lähtien matkatkin alkoivat lyhetä. Kesänginkeitaalta sitten tulikin lähdettyä vaikealle tunturiin nousevalle ladulle, jossa oli myös mielestäni ihan vaarallisia laskua (opaskyltissä luki vaativa lasku). Keli oli jatkunut kaikki päivät yhtä kauniina. Ladut hyvässä kunnossa ja sukset luistivat. Voimiakin löytyi joka aamu, vaikka yöunet eivät olleet mittavia. Harvoin tulee ladulla tunnetta, että kuinkahan tässä käy. Kun muistaa kipeän polvensa ja voi vain arvata kuinka käy, jos kaatuu. Hiihdot olisivat hiihdetty ja tanssitkin tanssittu. Kovaa ja jäistä ja mutkaista aurattua latupohjaa en toista kertaa haluaisi laskea alas. Kahvikeitaan laavulta jatkoin Latvamajalle ja Karhukodan suuntaan, josta järki kehoitti palaamaan takaisin suoraan Latvamajan kautta takaisin. Matka jäi 35 kilometriin, mutta voimia oli mennyt yhtä paljon kuin aikaisempina päivinäkin.

Perjantaiaamuna koittikin täysi muutos. Nollakeli eikä aurinkoa näkyvissä. Aamusta oli lähdettävä heti hiihtämään, sillä räntä/vesisade oli tulossa iltapäiväksi niin kuin sitten ennuste pitikin paikkansa. Sukset lipsuivat alta ja voimat päältä eli hiihtoviikko oli hyvä päättää lyhyeen matkaan. Kaikkiaan hiihtoa kertyi yhtä paljon kuin aikaisempinakin vuosina. Ehkä sitä hiihtelee omaa vauhtiaan, useita tunteja päivässä, kun hiihtämään on tullut ja sää suosii. Ainoa, mitä en voinut ymmärtää, että paino ei pudonnut yhtään, vaikka rasitus ja kulutus kyllä olivat melkoiset.

Tanssihan on Lapin matkojeni toinen puoli ja ei juuri verrattavissa etelän menoihin. Oma kulttuurinsa tanssitapahtumista on tullut ja Riemuliiteri on omaa luokkaansa, koska se ei ole ravintola. Ravintolatanssit ovat myös erilaisia kuin etelässä, koska asiakkaat ovat turisteja. Paikat satsaavat nimekkäisiin esiintyjiin ja monet paikat ovat täynnä ihmiskirjon erilaisuutta. Tanssiminen on pieni osa iltaa ja muu rentouttava toiminta kaukana arjesta tuo esille ihmisen monet puolet.

Menomatkalla pistäydyin Oulussa Annassa ja Albertissa. Kolme tuttua henkilöä oli paikalla. Lauantaina perinteisesti Riemuliiterillä perinteistä tanssimusiikkia, mikä sopi hyvin keski-ikäisille. Roselet-orkesterissa oli kaksi naista, solisti ja haitaristi, joka myös lauloi. Netin mukaan ohjelmistoon kuuluu lähes kaikki tanssilajit. Ehkä orkesteri valitsee musiikin tanssiväen iän mukaan. Kaipasin lattarimusiikkia, mutta ei sillä väliä, koska potentiaalisia lajitanssijoita ei juurikaan näkynyt paikalla. Vuosien mittaan tutuiksi tulleita herroja oli kyllä paikalla. Perusaskelillan jälkeen ei ahaa-elämyksiä tule, mutta tuleehan liikuntaa. Olinpa unohtaa. Olihan paikalla etelästä tuttu mies, jonka kanssa ensi kertaa polkka sujui hyvin. Miksihän toisinaan muistaa vain massan eikä helmiä...

Souvarit Äkäshotellilla täyttivät sunnuntaina paikan niin, että tanssimiseksi ei liikkumista lattialla juuri voinut sanoa. Yläkerran pienemmässä tilassa Kaakonkulman tangontaitajan kanssa oli tilaa ja tunnetta. Samoin maanantaina Riemuliiterillä Arja Havakka ja Linnut saivat aikaan ahtautta tanssilattialla. Yksikin tanssintaitaja tuo iloa tanssi-iltaan, joten jalkojen lepo-osuudet vuorokauden aikana jäivät vähäisiksi.

Tiistaina ja keskiviikkona Levillä olivat Unelmavävyt ja Omega. Voi vain todeta, että on kaksi erilaista orkesteria. Vielä 2003 kesällä vävyt esittivät musiikkia, josta pidin ja heidän esiintymisensäkin oli yleisöön suuntautuvaa, mutta nyt olivat volyymit todella liian suuret ja se pelleily sekä savut ja muukin tapa esittää kappaleita ei saanut edes tyydyttävä arvosanaa.

Mutta Omega ja Eija Kantola. Joku joskus kirjoitti palstalla, että Omega keikuttaa Finkkujen valtaistuinta. Kyllä he kuuluvat valtaistuimelle, jonne on tosin muutama muukin hyvä tanssiorkesteri paikallaan. Ei jaettu sijakaan ole huono, jos taito ja erityinen persoonallisuus ovat pohjana. Kaikki on kohdallaan, kun Omega nousee lavalle. Niin äänentoisto, kappaleet, hillityn tyylikäs esiintyminen ja Eija on ikuinen "tyttö". Hän ei vanhene. Samaa mieltä olivat varmaan ne kolme, pitkää, aikuista miestä, jotka perjantai-iltana seisoivat Pipolassa Eijan edessä ja osoittivat silminnähden ihastusta. En voinut kuin hymyillä tanssiessani heidän ohitseen.

Levillä oli mukava tanssitunnelma ja hyvin tilaa tanssia. Tanssitilakin on iso. Molemmat illat tulikin tanssittua melkein "naapurin pojan" kanssa, joten liikuntaa niille päiville tuli ehkä liikaakin ja unta liian vähän.

Torstaina Pipolassa (Ylläksen Kaivohuone, Äkäslompolo) piti olla Tommi Soidinmäki. Mutta sairastumisen takia paikalla oli Teemu Harjunkari maalareineen, mikä ei ollut ollenkaan huono vaihtoehto – luulenpa, että parempia ja monipuolisempia kappaleita esitettiin. Tanssitila on kohtuullinen, jos väkeä ei ole paljon ja torstaina ei ollut. Ilta sujui kahden tanssijan kanssa, jotka molemmat olivat tunnettuja taitajia, joista kummankaan kanssa en ole aikaisemmin tanssinut. Jos sellaista vientiä saisi tanssipaikalla vaikka yhden kappaleparin verran illassa, jaksaisi varmaan hymyillä loppuillan.

Maalarit esittivät monipuolista musiikkia, joten useimpia lajeja sain tanssia ja polkatkin erityisen hyvin vietynä. Jonain iltana tuntee osaavansa tanssia ja hetkittäin sellaistakin, mitä ei edes osaa. Useat jivet ja chachaat olivat tangojen lisäksi illan ilot. Herra Liperistä hallitsi viennin ja vietävänsä. Harvoin sattuu kohdalle sellaista askeltekniikkaa ja vartalonkäytön hallintaa, joka ei ole yliampuvaa vaan tyylikästä ja tanssilajin mukaista. Kaakonkulman tangontaitajan sain hämillensä rumbassa – kosiotanssihan se vain oli.

Perjantaina-iltana siis Pipolassa Omega ja tanssit olivat yhtä hyvät kuin edellisenä iltana. Toinen hyvistä tanssijoista oli lähtenyt, mutta kaksi ilmaantui tilalle. Siis tanssittavan hauska ilta, johon osansa oli myös orkesterilla.

Lauantaina kotimatkalla tein virheen hyvässä uskossani ja toivossani jäämällä Hietasaaren tansseihin. Edellisellä kerralla minua varoitettiin sisäänlämpiävyydestä ja ajoin ohi ja Kärsämäellä oli silloin hyvät tanssit.

Olenkin todennut jo aiemmin, että olen kävelytettävän näköinen vieraassa paikassa. Ja niinhän se kävi, että töpötöpöaskelin vietiin valssi ja perään tango ja kehut päälle – on se niin mukava pitkä helma, kun se heilahtaa… Teki mieli sanoa, että tällä helmalla kyllä voi ottaa pitempiäkin askelia. En voi mitään sille, että tanssin ilo kerta kaikkiaan katoaa, jos vienti ei ole sellainen kun toivon. Ja toivon vain tanssilajien mukaista vientiä ja hieman persoonallisuutta eikä askel viereen ja toinen viereen. Niin, oli minullakin hauskaa siellä kahden kappaleparin verran. Ulkonäöltä tuttu herra Kärsämäen tansseista haki tangolle ja perään tulivat polkat. Niidenhän perään aina kuulutan ja pitäisi kai sanoa, että ilta oli hyvä kun sain ne tanssia. Muun ajan melkein seisoinkin tunturitreenatuilla jaloillani.

Tanssitunnelmat vaikuttavat kulkevan kuin biorytmit. Ehkä ensi lauantaina Kuntotalolla löydän itseni useamman kerran tanssilattialta. Tiedän ainakin ketä hakea naistentunnilla tangolle....Mononen - valmistaudu:)