Tanssi.net tapaaminen Lusan hallilla, Kurikassa 26.8.2006 

 

Tanssi on elämän makua ja matkailu sen päälle kuin ripaus hunajaa. Olin ajatellut matkan tekoa jo aiemmin, mutta vasta pari päivää ennen lähtöä syntyi päätös tämän hetkisen tanssihistoriani pisimmästä tanssimatkasta. Tanssi.netissä oli kirjoiteltu aiemmin Lusan hallin kohtalosta ja siitä, kuinka siellä käy vain pariskuntia.

 

Jo puolen päivän jälkeen pääsin matkalle ja poimin menomatkalta tanssitutun kyytiini. Päivä oli kuin morsian. Hymyä ja hyvää tuulta, aurinkoa, pilvenhattaroita, tuulen henkäyksiä, muutama sadepisara tuulilasiin, vaikkei pilveä edes ollut kohdalla ja matka taittui. Ajoreitti noudatteli suunnilleen Eniron ohjeita.

 

Ensimmäisen sadan kilometrin jälkeen olimme suunnitelleet ensimmäisen taukopaikan. Kallioleikkausten kohdalla vastapuolella tietä kaunis levähdyspaikka, pöytä ja penkit. Eväitä oli kummallakin kylmälaukussa ja samalla saimme silmille ja sielulle hengenravintoa. Koillisen puolen tuuli puhalteli sysäyksin kallion yli taivutellen puiden latvoja niin leudon lempeänä. Lännestä paistoi aurinko kuumentaen kuin kesähelteellä. Oikean urheilija-pyöräilijädaamin olimme ohittaneet vähän aikaa sitten ja siinä hän ajeli ohitsemme vilkutellen. Olisi vain pysähtynyt tauolle. Olisi ollut hänellekin sopivaa tarjottavaa kahvin ja porkkanoiden ja urheilujuoman kera.

 

Tie oli monin paikoin märkä ja uhkaavia pilviä alkoi olla joka puolella, mutta ne vain väistyivät reitiltämme ja sadetta ei tullut koko matkalla. Aikataulumme olimme tehneet joustavaksi ja koska kumpikaan meistä ei ollut käynyt Tuurin kyläkaupassa, niin siinä sitten pysähdyimme. Olin kyllä Seinäjoen matkoillani ajanut useasti ohi, mutta aina kiireellä.

 

Kyllä jokaisen pitäisi kerran elämässään käydä tässä kaupassa ja ajan kanssa. Mitään ei tarvitse ostaa, kunhan katselee, mutta kyllä sieltä mukaan lähtee yhtä sun toista. Eksyäkin voi, mutta saimme kaupan pohjakartan, joten oli helppo suunnistaa eri osastoille. Voi sitä puheen murretta, mitä ympärillä kuuli. Savolaiset vaikuttivat olevan vähemmistönä. Vain kaksi sielua. Ulkopuolella lähtiessämme matonmyyjä tunnusti olevansa karjalainen ja tuntui melkein sukulaiselta…..tuli ostettua pari mattoakin – ihan tarpeeseen.

 

Ihan lähellä Kurikkaa sitten kohtasimme kotoisan näyn, vettä ja aivan upean uimarannan. Siinä uittelin varpaita laiturilta ja uidakin olisi voinut, mutta aikataulu ei enää sitä sallinut. Eväistä nautimme vielä ennen matkan loppusuoraa, jotta olisimme vireinä kohtamaan tanssiväen.

 

Pihalla ei ollut vielä paljon autoja. Jo siinä ulkona melkein vinkkelispolkkaa hypähteli herrasmies, jonka silmät muistan tangomarkkinoilta, tosin vasta kenkien jälkeen;) Hymy oli tuttu ja halauskin lämmin. Sisällä heti illan emäntä otti meitä tulijoita vastaan ja hymyjä halauksia saimme osaksemme. Monet olivat tuttuja, mutta uusiakin tuttavuuksia tuli. Kun kahvipöydässä esittelimme itsemme, niin nimet ja nikit ja kotipaikat menivät ohi niin nopeasti, että kaikki eivät jääneet mieleeni. Tunnelma oli samanlainen kuin ennenkin tanssi.net tapaamisissa, joissa olen ollut muutaman kerran. Ensimmäinen kerta oli lähes kolme vuotta sitten.

 

Illan musiikista huolehtivat Tulipunaruusut ja Charlies solistinaan Janne Leino. Tulipunaruusut tiedän ja tunnen vuosien ajalta ja parempaa perusmusiikkia saa hakea. Ja ei se nyt haittaa, vaikka torvensoittaja, siis herra puhallinsoittaja, joukon sielu, välillä kyselee, mitä saisi olla ja sitten soittavat mitä haluavat. Sen verran huumoria saa olla. Jos tauolla pyytää jotain tanssilajia tai kappaletta, se kyllä tulee. Lisäksi, kun hän tiesi, mistä matkasta olin tullut paikalle, niin kävi kaksikin kertaa istumassa penkissä vieressäni kysyen, miten viihdyn. Kaipa huomasi ne hetket, kun en ihan hyvin viihtynyt. En ole vielä oppinut pitämään iloista perushymyä huulillani kaikesta ulkoisesta riippumatta.

 

Charliesin pojatkin tiedän pitemmältä ajalta ja olen tyytyväinen, että orkesteri ja solisti ovat löytäneet toisensa sitten Plogmanin poistumisen. Yhteistyön alussa oli jotain epävirettä lavaesiintymisessä. Heidän musiikillinen ja tanssillinen antinsa oli erityisen hyvä ja hymyt lavalta myös yhtä aurinkoa varsinkin kun solisti Janne tunnisti muistaen nikkini. Hänen esittämänsä Julia, samoin kuin Tomi Markkolankin, on hänen omaa tuotantoaan.

 

Alkuillasta näytti, että muuta tanssiväkeä oli vain jokunen pariskunta, mutta pikkuhiljaa sali täyttyi. Muu väki oli pääasiassa pariskuntia ja aivan muutama yksin tullut herra seisoi eteisen ja salin rajamailla. Siinäköhän se oli herrojen hakualue. Naistenpuolella istui ja välillä seisoikin naisia, joista en tiedä olivatko tanssinet-väkeä vai tavallista tanssiväkeä. Sekahausta olen aina ollut samaa mieltä, ettei se ole mikään haku. Vuorotuntihaku on mielestäni kohtuullinen ja oikeudenmukainen, mistä tiedän ainakin kaksi tanssipaikkaa. Molemmissa haku on ollut näin vuosia ja kävijät lienevät tyytyväisiä, koska sitä ei muuksi ole muutettu. Paikat ovat Jyväskylän Viihdekeskus ja Kivistön työväentalo, myös Jyväskylän luona. Kaksi erilaista paikkaa. Eri-ikäiset tanssitaitoiset ja toisessa pääasiassa varttuneemmat tanssitaitoiset. Molemmissa on mukava käydä.

 

Ilta oli kohtuullinen tanssi-illaksi, joskin en tiennyt tai oikein ymmärtänyt,  että tässä tanssipaikassa ei käy yleensäkään paljon väkeä ja pääasiassa vain pariskuntia. Tanssilliset olosuhteet olivat tosi hyvät. Tilaa riittävästi, hyvä lattia, viihtyisä kahvio ja hyviä orkestereitakin käy. Mutta tanssijat eivät käy ja maalaisjärkeni ymmärtää asian niin, että he ovat päättäneet käydä kaikki jossain muualla samassa paikassa vähän samaan tapaan kuin etelän ruuhkalavoilla. Vaikka tilaa olisi jakautua useampaan paikkaan, niin mennään vain samaan kaikki. Kysehän ei silloin ole paikasta, vaan ihan samasta syystä kuin etelän lavoilla. Tanssitutut haluavat olla yhdessä vaikka ahtaasti. Pelastakaa Lusa-projekti on ihan turha, koska tanssijat ovat tehneet valintansa.

 

Itse en ryhtynyt sekahaun edellyttämiin toimiin, koska havaitsin seikkoja, jotka estivät sen. Ensinnäkin tanssi.net-herroja ei ollut paljon verrattuna naisiin. Toisekseen monet tanssivat saman tai samojen kanssa. Ehkä kohteliaisuushakuja suoritettiin. En havainnut erityisen innostunutta naistenhakua, joskin en edes tiennyt lopussa sen olemassaolosta. Aivan muutaman näin hakevan tai en sitten huomannut, että koko viimeinen tunti olisi ollut naistenhakua. Itseäni hakivat tutut pinssiherrat kerran, muutamat pari kertaa ja yksi uusi tuttavuus kerran  sekä yksi tuttu ja yksi vieras humalainen. Tango se vielä oli viimeksi mainittu ja herra vakuutteli, että et taida tykätä tangosta, mutta kyllä minä opetan ja oletpas aika itsepäinen, kun en alkanut juttelemaan ja tykkään kyllä noin itsepäisestä naisesta….

 

No, aikaisemmin olin tanssinut kaksi tangoparia, joista toiselle taitava tangotuttu haki ja toinen oli toivomus, jonka illan emännälle esitin: Tuon vieraan herran kanssa haluaisin tanssia tangon, mutta näyttää tanssivan aika paljon saman parin kanssa. Ja toive toteutui, herra odotti ja emäntä talutti minut hänen luokseen. Upeaa oli, kyllä oma silmäni erottaa taitajan ja tangosielun.

 

Kun tanssittuja kappaleita jotkut laskevat ja toiset onnistuvat tanssimaan kaikki kappaleet, niin itselleni ilta oli määrällisesti heikko, sillä tanssi-illassa toivon tanssivani enemmän kuin odottavani hakuja. Jos herroja olisi ollut enemmän, olisin saattanut heitä hakeakin. Mutta nyt ei. Kilpajuoksut pidän toisissa paikoissa. Aika paljon istuin tai vain kuuntelin musiikkia. Tanssimisen takia matka olisi ollut melko tarpeeton, mutta kasvattavalta puolelta kai sitten kiitettävä. Ja kiitänkin herranikkejä Ahool, Breikki, Johan Tokes, Jerryjee, Jussi, Leevi, MJH, OmiA, PLe, Puujalka, Savonpoeka, Sepeteeus, Suke ja Vinkkelis sekä sitä upeaa tangonviejää ja Ruusunnupun (tai jotain sinnepäin nikki?) miestä.

Kai kiitos kuuluu myös sille humalaisellekin, joka kesti tuppisuuta savolaista monta minuuttia ja ei edes pahasti horjuttu.

 

Suren sen tutun tanssiherran kohtaloa, sillä jostain on käsitys hänen tangosielunsa muuttumisesta. Ei hän ole se sama herra, jonka aikoinaan tunsin ja jonka kanssa tango ja rumba oli kaiken aikaa samaa kosintaa. Hänet on kai voittanut kuningas - alkoholi. 

 

Herra Vinkkelisin kohdalla sain korjattua omaa tunnetilaani, sillä ensimmäisen kerran tavatessamme Seinäjoella kesällä tanssimme ei sujunut sitten alkuunsakaan johtuen minun jaloistani. Mutta nyt olin satsannut jalkoihini kaiken herkkyyden seuraamiseen ja luulen, että onnistuin olemaan potkimatta tällä kertaa. En ainakaan tuntenut itseäni yhtä huonoksi kuin silloin aiemmin.

 

Naisissa oli muutamia tuttuja, mutta monen uuden kanssa ei tullut juteltua. Aito ja minä istuimme penkissä ja oli mukava kuunnella häntä. Hän on aito. Savonpoeka sensijaan ei ollut aito. Mutta ei se nyt suuri synti ole, jos ei ole savolainen;) Osasi nimittäin tanssia hyvin ja silloin saa paljon anteeksi…

 

Illan emännälle Leilalle kiitos. Hänessä on joukkoja kokoavaa henkeä. Ikävä kyllä Lusa jää edelleen oman onnensa nojaan….

 

Kotimatka yön pimeydessä oli haastava ja vireän matkakumppanin ansiosta pysyin hyvin hereillä eikä edes tullut tunnetta unen tarpeesta. Matka taittuikin paljon nopeammin kuin mennessä eli kello löi jo kuusi…., kun sänkyyni pääsin. Yhtä kokemusta rikkaampana vaivuin yli puolen päivän jatkuneeseen uneen.