Täyttä sekoilua tanssipaikkojen sijanneissa lauantai-iltana

 

Melkein tämän kertomuksen voisin jättää kirjoittamatta, mutta että joskus voin vielä hymyillä tapahtuneelle tai kenties löytää merkityksen ja tarkoituksen, miksi järjenvalo oli sammunut. Tietenkin, kun uskon Jin Satoon ja biorytmeihin, niin olisi pitänyt käyttää järkeä ja karttaa. Vanhaan muistiin ei todellakaan tulisi luottaa sokeasti.

 

Lähiseudulla ei oikein löytynyt minulle sopivaa tanssipaikkaa/musiikkia ja kun koko kesä meni, etten Riutanharjussa käynyt ja Pekkaniskan Poikiakaan en ole pitkään aikaan nähnyt, niin vaihtoehdot supistuivatkin sitten yhteen.

 

Matkalla sitten soi puhelin ja tuttu kyseli, että sopiiko matkaan, minne mennään. Olin ajatellut soittaa hänelle (telepatiaako), mutta jäi vain lähtötunnelmissa ja välillä tunne, etten viitsi vaivata tuttujani. Tietävät kyllä, että olen menossa – aina – jonnekin, joten ajattelen, että soittavat, jos samaan matkaan haluavat. Aika tylsä ihminen olen siinä suhteessa, etten itse juuri ota yhteyttä. Tällä kertaa se olisi ollut kyllä kullanarvoinen asia, sillä todennäköisesti olisimme pysyneet kartalla, mutta nyt kävi niin kuin oli elämäni matkakirjaan kirjoitettu kai jo kauan sitten.

 

Olin ostanut ison pussin irtokaramellejä (karkkipäiväni) ja kuuntelin Souvareita, he kun rauhoittavat mieleni. Luodut toisilleen ja Tulen liekit ovat vain aina yhtä hyviä kuultavia. Moottoritie veti hyvin ja matka taittui. Tuossahan on Hankoon oleva ramppi. Ja tästä ei ole pitkä matka. Ohi Hyvinkään tienristeyksen eikä vieläkään mitkään kellot soineet (on muuten kaunis laulu Kellot temppelin soi tai jotain sinnepäin…). Yli ison valtatieristeyksen, kohta pitäisi kääntyä vasemmalle loppumatkan muutama kilometri. Menikö tienhaara ohi, kun huomasin ajaneeni kohtuuttoman kauan ja maisemat näyttivät oudoilta. Olihan siitä toista vuotta, kun viimeksi Riutanharjussa kävin.

 

Järki, jos sitä olikaan enää hiven, käski kääntymään ja linja-autopysäkillä oli auto pysähtyneenä. Paras oli kysyä, miksi olen eksynyt. Vastaus oli, että olenkohan menossa Ruusulinnaan vai Riutanharjulle….Helsinki-Tampere tieltä pääsee kumpaankin, mutta Ruusulinnaan on lyhempi matka. Jaaha ja kiitos vaan neuvosta. Sitten tulikin isolle tielle meno ja ajattelin kyllä lähteä Riutanharjulle, mutta liittymä olikin etelän suuntaan ja annoin periksi.

 

Pian olin Ruusulinnan pihassa, joka oli autoja täynnä. Sisällä oli jo ensimmäinen tauko menossa ja talon isäntä soitteli jotain. Tuttu vanhempi herra haki jenkalle, jota siinä kuulussa Riikinkukkosalissa tanssitti omilla askelillaan, johon itse löysin jiven. Seuraavankin foksin tanssimme ja tajusin, että aiemmin paikalla ollut väki ei ollut samanlainen kuin nyt. Varttuneita pariskuntia ja iän puolesta konkariherroja sekä naisia tietysti jonkun verran, mutta nuoria tai nuorehkoa väkeä ei ollut ja tanssinharrastajista ei ollut näkymää. Teuvo Oinas kai kutsuu oman joukkonsa tanssijoita paikalle. Muita tuttuja en nähnyt, joten siirryin autolle ja nyt, kun osaan jo pois ajaa Ruusulinnasta, niin pian olin kotitiellä.

 

Siinä ajaessa nollasin ajatuksiani ja kun nyt reissussa olin, niin katsotaan saman tien Mäntsälän lava. Perillä olin vaille kymmenen. Tässä paikassa käyn kerran kesässä ja viime kesänä en kertaakaan ja tänä kesänä kiintiö oli kyllä täysi, mutta olkoon. Parkkipaikat olivat täynnä. Autoja joka puolella. Väkeä tuli koko ajan lisää ja minutkin ohjattiin ajamaan autoni etäälle jonkin rakennuksen pihaan. Siinä pimeässä suunta hävisi niin, että hieman etsintää oli auton löytäminen lähtiessäni, mutta sekin kuului koko lauantai-illan koettelemusten summaan.

 

Mistral oli soittamassa ja siinä ulko-ovella oli tuttu herra vilvoittelemassa. Sisällä naisten rivistössä oli kaksi tuttua. Ei ihan orvolta tuntunut. Mutta väkeä oli paljon, hyvin paljon. Se oli pääosin molempien ihailijoita. Niin Kari Tapio kuin Anne Mattilakin vetää omat sankat joukkonsa tanssipaikalle.

 

Tanssiminen jäi melko vähäiseksi. Ruuhka oli valtava ja tuttuja herroja ei ollut montakaan. Pääkaupungin tuttu nikkiherra haki tanssimaan ja kohta perään tulivat polkat. Illan pelasti tuttu polkantaitaja. Polkat sujuivat peruspolkkana ja toisen yritin hypähdellä herran nikin mukaisesti kai välttävällä menestyksellä. Onneksi minua ei yritettykään panna kaikille kiemuroille. Sitä pitäisi harjoitella ja tanssia paljon, että omasta tanssistaan saisi kauniin ja sujuvan.

 

Buggia ja fuskua sain tanssia myös hänen kanssaan ja muutaman muun tutun kanssa fokseja. Naistenhaulla hain kahta herraa ja toinen laji oli tango. Taisi olla paikan harmaatukkainen partaveitsi, koska oman arvon tunto oli korkealla. Hieman liian repivä oli vienti, mutta kelpasi minulle. Naistentunnin jälkeen itseni pituiseni herra haki, kun lavan vieressä kuuntelin ja katselin esiintyjiä. Nyt oli vienti kohdallaan ja intouduin myöhemmin hakemaan häntä, siis miestenhaulla, kun sattui lähellä olemaan. Ei valittanut hausta. Eräs ulkonäöltä oleva tuttu herra kertoi tanssin lomassa odottavansa polvileikkaukseen pääsyä ja sehän kiinnostaa minua, siis se leikkaus. Oma polvikin on tulevaisuudessa operointeja vailla. Siksi tietojen saanti toimenpiteistä ja toipumisesta on itselle hyväksi.

 

Vanha kansa sanoo, että istu kun voit ja makaa kun voit. Eli minulla oli aikaa istuakin ja siihen viereeni istahti kaunissilmäinen nainen kysyen olenko Julia. Myönsin tietenkin ja kysyin kukas hän on. Onneksi olin istumassa, sillä vastaus oli, että Kristofferin vaimo. Mieleeni palautui yllätystapaaminen Kristofferin kanssa juhannuspäivän tansseissa ja hänen satumainen kirjoituksensa palstalla, johon vastasin yhtä lennokkaasti ajattelematta, että onko soveliasta kirjoittaa ihan mitä vaan. Vaimokin oli ollut silloin paikalla tansseissa, mutta häntä en silloin tavannut. Oli oikeastaan hyvä, että tavattiin nyt. Ja onneksi hän oli ymmärtänyt, että on olemassa sadun ja tarun maa ja kaikkea siltä ja väliltä eikä tulkinnut kirjoituksiamme väärin.

 

Anne Mattilalla oli kai uusia kappaleita, koska en ole niitä kuullut aiemmin. Pikkusiskokin oli taas mukana. Siinähän sitä saa lavakokemusta ja mihinkäs niitä hyviä geenejä käyttäisi kuin samaan kuin siskokaarti. Herttaisia ovat kaikki sisarukset.

 

Kari Tapio oli omaa luokkaansa. Erityisen hyvin esiintyi ja äänessä on sitä jotakin syvyyttä ja voimaa, mikä on saanut kansan syvät rivit pitämään hänestä. Inhimillisyys ihmisenä, kaikkine virheineen laskee hänet tavallisen ihmisen tasolle ja se lisää hänen suosiotaan. Kukaan ei ole täydellinen ja siksi hänellekin annetaan anteeksi, jos joskus ei kykenekään nousemaan lavalle. Minun tosin ei pitäisi ajatuksiani julki tuoda, kun olen tuntenut hänet jollain lailla vuosikymmenten takaa, kun ainoa sisarensa oli työtoverini. Kari on aina ollut sama Kari. Hymy ja moikkaus sekä silmien pilkahdus vuosienkin tapaamisten välillä on entinen tuttu ele.

 

Pyrin olemaan ajattelematta, millainen iltani olisi ollut Riutanharjulla. Matti-Sakari olisi laulanut hitaan valssin On syömmesi jäätä ja Muistojeni Julian ja tuttuja olisi ollut paljon. Tanssiminenkin olisi ollut selkeän tanssimusiikin takia huomattavasti mukavampaa. Mikähän se toinen orkesteri olikaan, mutta tuskin huono sekään.

Ehkä jonain päivänä tajuan eilisen illan merkityksen. Nyt pyrin vain unohtamaan koko illan.