Rauhalahden tanssit keskiviikkona ja hiihtelyäkin

Toissa päivänä hiihdin, ensi kertaa tänä talvena. Jo lokakuulla ensilumien aikaan pystyin vain katselemaan lumentuloa ja miettimään, niinkö tämä talvi on ensimmäinen, etten ollenkaan ole suksilla. Mutta onnellisten sattumien ja järjestelyjen johdosta niin ei käynyt ja toissapäivänä kokeilin kuntoani ladulla ensi kerran. Toinen käsi ja sauva olivat vähän niin kuin koristeena, mutta hiihtoa se oli kuitenkin. Etsin tasaisen maaston ja muutama kilometri sujui tunnustellen. Eilen sitten päätin hiihtää kaksi kertaa saman matkan ja hetkittäin tuntuikin jo, ettei tässä mitään hätää ole, kun taidolla menee eteenpäin. Kylmägeeliä ja fysioterapian treeniohjeita kun jatkan, niin enköhän ole kunnossa Lapin matkan ajankohtana. Päämääriä ei tule elämässä unohtaa, ei liikunnassakaan. Tänään sitten hiihdän muutaman kierroksen lisää ja kerään tuntumaa latuun ja kroppaani, jos pakkanen laskee.

Mutta eilen tein muutakin. Lähiomaisten luona käynnit kahdessa kaupungissa ja paluumatkalla käynti ravintolatansseissa olivat yhdessä tarpeellisia niin mielelle kuin sielullekin. Koskaan ei pidä tarpeeksi yhteyttä läheisiinsä. Huonoa omaatuntoa siitä kannan mukanani. Tanssin ilon löytyminen "vuoden masentavimpana päivänä" oli yllätys.

Mistral ja Anne Mattila oli tuonut talven ennätysmäärän asiakkaita ravintolaan joskin Kuopion tammimarkkinoillakin oli osuutensa. Koko syksyn oli kuulema sopinut tanssimaan hyvin, mutta nyt oli toisin. Niinpä, kun kyseessä on naistentanssit, olisi luullut, että siitä vaan viemään herraa kuin herraa tanssimaan, mutta niin ei mennyt. Koko iltana hain alkuillan levymusiikin aikana kolmea herraa, tuttuja kaikki ja sopi tanssimaan ja illan aikana kahta muuta. Jenkalle minua haettiin ja se oli siinä. Tosin kahta herroista hain useamman kerran eikä kumpikaan ymmärrykseni mukaan pahastunut.

Anne on aina yhtä herttainen ja esitti myös uusia kappaleitaan. Vaikka hänen kappaleensa ovat tanssittavina yksipuolisia, niin hänen karismansa on luokseen kutsuvaa. Orkesterin monipuolisuus ja taito omilla osuuksillaan korvaavat illan tanssillisuuden tanssilajien suhteen. Kitaristilla on hyvä ääni ja basistilla ihana basso. Miten niin alhaalta voi laulaakin. Rumpalia olen yleensäkin tottunut kuuntelemaan ja tässä orkesterissa hän on hyvä niin kuin muutamassa muussakin, joiden taitoa arvostan. Kosketinsoittaja on taidoissaan aivan erityinen.

Kaiken kaikkiaan vasta orkesterin viimeisellä setillä tuntui tanssiminen hyvältä ja oli tilaakin. Siinä se tanssimisen ilo syntyi. Orkesterin ja erityisesti kosketinsoittaja/haitaristin hieno ja persoonallinen esitys Astor Piazzollan argentiinalaisesta tangosta, Adios Nonino, oli illan parasta. Tomi soittaa kappaleen aikana vuorotellen sekä haitaria että koskettimia. Voisin seisoa siinä edessä ja vain katsoa sitä sormityöskentelyä, mutta nyt tanssin sen, koska olin toivonut sekä tangon että herran tanssimaan sen kanssani. Hitaat valssit orkesterilta olivat hieman nopeat, mutta hyvä kun yleensä esitettiin ravintolatansseissa. Tangoherran kanssa hidas valssi on aina ollut tangon rinnalla parasta mitä tanssilattialla voi tehdä. Toinen herra, jonka kanssa useampi kappale sujui hyvin illan aikana ja varsinkin loppuillan väljyydessä, olikin oikeastaan kaukainen tuttu. Kerran tavattu, mutta kumpikaan ei tunnistanut toisiaan. Maailma tuntuu joskus pieneltä, mutta tanssin ilo oli suuri. Kädenalitansseja ei illan aikana juuri sopinut tanssimaan, mutta hänen kanssaan ne sujuivat hyvin, kun lopussa oli tilaa. Terveisiä vaan kotiin ja kiitos lainasta.

Kyllä talvi on ihanaa ja kaunista puiden peittyessä valkeaan huurrekerrokseen, hankien kimallellessa tähtinä, auringon laskiessa punervan keltaisena ja kuun sirpin noustessa samanaikaisesti toisaalla. Hiihtäminen ja tanssiminen, voiko olla kahta mukavampaa, terveellisempää, sielulle ja keholle sopivaa liikuntalajia. Kaksi erilaista lajia, toisessa voi kokea luonnon suuruuden omassa rauhassaan ja toinen, jossa tyytyväisyys tulee toisen ihmisen kanssa.