Vuoksenniskan työväentalolla 21.1.2007

Olenkohan milloinkaan ollut tällaisessa tanssihuumassa kuin viimeiset neljä iltaa. Olen saanut olla neljän minulle hyvin mieleisen tanssiorkesterin tansseissa joka ilta. Tanssipaikatkin ovat olleet kaikki erilaiset. Helsingin ravintolatansseista kiertoteitse Kaakonkulmalle työväentalon sunnuntaitansseihin. Varjokuva, Martti Metsäkedon orkesteri, Finlanders ja Pekkaniskan Pojat. Jokaisella orkesterilla on oma tyylinsä musiikin suhteen ja ovatkin ajan kuluessa tehneet musiikistaan oman näköisensä. Kaikkia heitä on ilo kuunnella ja toistuvasti hakeutua heidän tanssi-iltoihinsa.

Matkalle pääsin lähtemään päivän valossa, kun tanssit alkavat klo 17 ja päättyvät klo 21.30, joten sopii työssäkäyvillekin eikä jää univajetta. Kesäkelillä matkareitti on yksi kauneimpia. Mutta nyt tie oli välillä liukas, jäinen ja uurteinen. Liikennettä ei ollut paljon, joten tätä Vihreän kullan kulttuuritietä sain ajella rauhassa.

Aikataulun mitoitus ei sattunut kohdalleen ja orkesteri oli ennättänyt soittaa jo pari kolme kappaleparia. Tanssiväkeä saapui pian niin paljon, että välillä oli ahtautta. Tosin osasyy oli kyllä heikko tilankäyttötaito. Ei maalla ihmiset tunne kaikkia tanssietikettejä, mutta oma vienti pitäisi kyllä osata sovittaa lähellä oleviin pareihin. No, törmäyksiä tulee aina, vaikka olisi taitoakin tanssimiseen.

Tässä tanssipaikassa ei väki kovasti vaihdu. Syrjässä kun on paikka, niin enimmäkseen lähistöltä väki käy siellä. Onneksi ovat ottaneet omakseen ja käyvät, että tanssien jatkuminen on taattu. Kahvio on minusta hyvä puoli paikassa ja maukkaat voileivät ja täytekakkuakin on usein. Onneksi vältin kiusauksen. Painoni kun alkoi liikkumattomuuden takia nousta, mutta etelän matkani pudotti osan pois ja loppu lähtee hiihtämällä. Kun syystä tai toisesta on vain kotona ruokapatojen äärellä, niin kyllä syömällä saa äkkiä rasvakerroksia ympärilleen.

Tanssiherrat olivat melko vieraita. Muutamia tuttuja oli paikalla ja he saivat aikaan tanssillisen illan. Kun minun tanssi-iltaani kohottavia ovat tangot, hitaat valssit ja polkat ja sain niitä tanssia, niin illan voi sanoa olevan kohtuullinen. Kaikki muut lajit ovatkin sitten ekstraa. Varsinaista ekstraa olikin lavalla. Vasta loppuillasta huomasin, ettei rummuissa ollutkaan tuttu mies. Tuuraajaakin tarvitaan joskus.

Tulevia tanssilajeja koskeva valotaulu olikin mielenkiinnon kohteena. Jos oli paikkaan ensi kosketus orkesterilla, niin oli myös useille tanssijoille ensi kerta heidän tansseissaan. Sen huomasin nyt, että onneksi taulu on iso ja siitä näki salin toiselle puolelle oven suuhun asti, mitä siinä lukee. On se vaan hyvä väline.
Olisipa toisillakin orkestereilla samanlainen. Kun huomasin, että seuraavaksi tulevat rumbat, päätin siirtyä penkkirivissä istumaan lähemmäksi orkesteria. On niin hyvä olo ja mukava kuunnella, kun Matti-Sakari laulaa Juliasta (nikkinimestä taitaa tulla liian rakas itselle). Toinen kappale myös, jota mielelläni tanssinkin, on hidas valssi On syömmesi jäätä. Uusia kappaleitakin esitettiin ja ne täydentävät hyvin entistä ohjelmistoa. Nuori neito, valotaulunhoitaja, esitti koskettimella Oikeesti-kappaleen ja Matti-Sakari lauloi sen. Ei ole kauaksi pudonnut omena puusta musikaalisen lahjakkuuden osalta.

Kaikkia tanssilajeja esitettiin sopivilla tahdeilla. Polkkakin oli hyvässä tahdissa, ei liian nopea. Mikään orkesteri ei ole mielestäni soittanut liian hitaasti, vaikka joskus moititaan liian hitaita polkkia. Oma kuntoni ei ole vielä parhaimmillaan, jos ei ollut herrankaan. Vähän samaa vikaa molemmilla. Painonnousu tekee tepposiaan. Hyvin silti selvisimme, mutta ne ilmaannostot polkan jossain kohdissa saivat jäädä.

Kun mietin niitä herroja, joiden kanssa tanssin, kaikki olivat hyvin tanssitaitoisia. Kaksi heistä oli hieman kauempaa, mutta kuitenkin Savo-Karjala seudulta. Eräs tuttu herra, joka tanssii vaimonsa kanssa, mutta tanssivat myös erillään, haki kaksi kertaa humpalle ja minä osasin kyllä sotkea jalkani kunnon hyppyhumpan versioissa perusteellisesti. Ehkä opin hieman toisella kertaa, mutta tunsin itseni tosi puujalaksi.

Vain harvat tuttuni vievät humppaa muutoin kuin kävelyhumppana tai buggina ja kunnon reipas humppataito alkaa karista. Kun siihen perushumppaankin saa lennokkuutta ja erilaista askellusta, niin ei se mikään tylsä tanssi ole. Kädenalituksena vain halutaan mennä kaikkea mihin ikinä se sopiikin. Saahan sitä tanssia mitä kukin haluaa, mutta perustanssitaito eri lajeihin katoaa.

Niin, ilopillereitä minulle jaettiin aika monta kertaa, mutta kun samalta herralta sain kaksi kertaa superpillerit, niin olipas hauskaa. Varsinkin se toinen kappalepari, lukikohan valotaululla slow-foksit. Tanssimme sen keskellä lattiaa niin intensiivisen omintakeisilla askelilla, että muistan sen kauan. Missään ei ole sanottu, etteikö saisi antaa sisäisen palonsa tulvia rytmien tuomin kutsuvin ja leikkivin askelin. Kun molemmat kokevat saman sykkeen, niin tanssin sielu on löytynyt. Tästä tanssi-illasta jäi lämmin muisto. Rakkaat soittajat esittivät parastaan, hyviä tanssiherroja sopivasti ja kiitollisuus, että voin edelleenkin tanssia, kun on suunnilleen terveet kädet ja jalat.