Lapin matkalla 7-16.9.2007

                                                                           Lapin Tango

Kun perjantaina iltapäivällä istuin auton ratin taakse tunsin ilmassa tunturin tuoksua ja vapauden tunnetta. Matkatavaroita olivat penkit täynnä, sillä olin pakannut talvirenkaat mukaan takakonttiin. Majapaikan isäntä oli kirjoittanut, että yöpakkasia on, mutta talvirenkaita ei tarvitse. Minähän en usko painettua sanaa.

Olin suunnitellut matkani Jormuan lavan ja Naapurinvaaran huvikeskuksen kautta pohjoiseen. Tosin joskus olin ollut sitä mieltä, että ehkä jätän väliin Jormuan lavan jatkossa. Yöpaikka Vuokatin urheiluopistolla on edullinen, joten sen pidän mielessäni jatkossakin.

Illan esiintyjät Jormualla olivat Pentti Kumpulainen ja Villiruusu sekä Kari Tapio orkestereineen. Musiikillisesti ilta oli hyvä. Kaikenlaista tanssimusiikkia esitettiin. Kumpulaisella oli voimakas ääni ja väki näytti pitävän hänestä. Enemmän perinteistä tanssimusiikkia esitettiin. Kari Tapion selkä (issias?) oli edelleen kipeä ja hänelle oli tuotu jakkara. Minua hieman hymyilytti, kun hän aloitti illan kertomalla, että oli eksynyt noin 50 km tulomatkalla. Itselläni tuli saman verran harhailua, kun en kerta kaikkiaan "nähnyt" erittäin isoa kylttiä eräässä risteyksessä. Missä lienevät ajatukseni olleet.

Karin orkesteri on muuttunut sitten aikaisempien vuosien, minkä panin jo merkille Metsälinnan tansseissa. Ennen Karin osuutta esittävät todella hyvää tanssimusiikkia eikä mitään iskelmää tai laulelmia. Kari taas esittää omalla tyylillään syviin kansanriveihin vetoavia kappaleita. Jos Katri-Helena on naisena "sinivalkoinen" laulaja, niin Karista voi sanoa samaa miespuolisena.

Tanssillinen puoli oli kyllä tässä paikassa samaan suuntaan kuin aiemmilla käynneilläni. Tosin alkuvalssista lähtien usean kappaleen ajan minulla oli ilo tanssia kajaanilaisen herran kanssa, jonka vakiopaikka lava perjantaisin on ollut. Valitettavasti jouduin luopumaan hänestä tuttujen daamiensa hyväksi. Muutamia kappaleita tosin tanssimme myöhemmin, mutta muulla ajalla ei kovin tanssitaitoisia herroja ollut kuin yksi, jonka kanssa jiveä ja buggia koetimme ahtaudessa saada sujumaan. Tuntemattomia siis hakijat olivat.

Naistentunnilla hain kahta herraa. Enimmäkseen väki oli keski-ikäistä ja varttuneempaa. Naisten ikä oli alhaisempi kuin herrojen. Kyllä maaseudun poikamiesnurkkauksen huomasi. Koko ajan siinä oli väkeä seisomassa. Henkilökunta kahviossa oli miellyttävä. Vesipistekin oli käytössä.

Lauantai-ilta Naapurinvaaralla oli sitten taas elämys ja ehkä  7 Seinähullun Veljeksen takia. Heidän osuutensa oli minusta show, joka ei sovi tanssipaikalle. Paljon puhetta kappaleiden välillä. Soittaa he osaavat ja puhaltimia kyllä oli lava täynnä, mutta sopivat paremmin jonnekin muualle esiintymään.

Elsa-Kohtalon lapsi-tango oli heidän ohjelmistossaan ja minä kärsin sellaisesta tangosta, vaikka tanssinkin hyvin vievän herran kanssa. Minusta tangoon tulee sisältyä kaihoa, surumielisyyttä, toivoa yms. Elsa-tangossa on jotain, mikä alentaa tangon arvoa. Valitettavasti sama tango oli erään toisenkin orkesterin ohjelmistossa matkani aikana.

Varjokuva se pelasti illan ja esittivätkin entiseen hyvään tyyliinsä monipuolista tanssimusiikkia. Jos olinkin hieman tyytymätön heidän esityksiinsä joku aika sitten Metsälinnassa (liikaa rokkia yms minun mielestäni, ei tosin tanssivan väen), niin nyt he esittivät tasapuolisesti kaikkea. Ulkonäöltä olevia tuttuja herroja oli paikalla, jotka matkalaisen huomasivat ja muutama vieraskin herra haki. Paikalla oli siis muitakin matkaajia kuten oululainen charmikas herra ja eräs Kaakonkulman nuorehko herra, keskemmältä Suomea tumma herra ja vaaleapaitainen herra jostain kauempaa.

Tanssiminen oli alkuillan väljissä tiloissa ruhtinaallista. Niin valssit kuin hitaat valssit, tangoja, jenkat ja fokseja tanssin kohtuullisessa viennissä. Etelän ruuhkalavojen tanssiherran kanssa chachaat, buggeja ja slovarit olivat mukavat ja haasteellisen tulkinnalliset sekä samalla naurettavan hauskat. Paljon olin kyllä katselu/kuuntelulinjalla.

Naistenhaku meni entiseen tyyliin. Muutamat haut sain aikaisiksi. Seinähullujen viimeisen setin ajan parantelin maailmaa kahviossa miehen kanssa. Ajatuksemme musiikista ynnä muusta ovat samansuuntaiset, vaikka toinen meistä ei osaakaan soittaa kuin Silmät luon ylös taivaaseen ;<( Hänestä henkii jotain, mistä sain sisäistä rauhaa tulevalle viikolle.

Sunnuntaina olin perillä Äkäslompolossa puolen päivän jälkeen ja puoli kahdelta selvisin kokemaan tunturituulia kolmen tunnin ajaksi. Maaruska oli tavallista värikkäämpi, kertoi paikallinen asukas. Niin olivat puutkin keltaväreissään. Puoliaurinkoinen sää on sopiva liikkumiseen.

Saunan ja tunnin torkkujen jälkeen noin 200 m päässä olevaan Äkäshotelliin matkani vei. Orkesteri V.I.P soitti kaksi settiä ja hyvin soittivatkin. Anneli Mattilan aloittaessa toisen settinsä tungos oli sellainen, että katsoin parhaaksi mennä nukkumaan. Matkaväsymykselläkin oli osansa jaksamattomuuteeni. Erään rannikon tanssi/tangotutun kanssa pääsimme alkuillasta humppa-buggi-tanssille ja toisen myös rannikkokaupungista olevan kanssa oli mukava tanssia. Erään herran kanssa hitaat valssit välitahdissa eivät olleet niin mukavat, mutta kahdet tavalliset valssit toisen herran kanssa kohtuulliset, vaikka oli jo ahdasta. Sosiaalifoksia enimmäkseen pääsin tanssimaan ja yhdet kunnon foksit. Ei mitenkään nostalginen ilta. Onnettomat biorytmitkin olivat samaa mieltä – näin jälkeenpäin tarkasteltuna :<(

Jos sunnuntaina matkantekoni tunturissa jäi lyhyehköksi, Kiirunan kiepiksi, niin maanantaina oli aikaa tehdä kaksi mukavaa kierrosta joskin ensimmäinen ei mikään helppo ole. Pirunkurussa on kivi poikineen ja rinteen kaltevuuskulmakaan ei tuo apua. Yllättävää on, miten paljon jo varttuneessa keski-iässä olevia ihmisiä oli kapuamassa ylös. Hitaasti, mutta varmasti. Niin se oli omakin askeltaminen. Kyllä jossain vaiheessa kurua pulssi oli korkealla ja tunsin sydämeni sykkeen. Kyllä siellä pysähtelivät kaikki. Ylhäällä Kesängin huipulla sitten olikin auringonpaiste. Alas laavulle päästessäni oli mukava istahtaa lepäämään ja paistamaan makkaroita.  Varkaankurun/Kellotapulinkurun lenkki tämän päälle täytti iltapäivän. Kello 16 jälkeen alkoi hiljainen tihkusade.

Riemuliiterillä illalla esiintyi Arja Havakka, niin kuin monena aikaisempanakin vuotena. Nyt ei ollut hänen iltansa, sillä orkesteri oli uusi, noin 8 kk koossa ollut ja rumpali otti ja lähti ensimmäisen setin jälkeen. Havakka kertoi, että matkalla heitä oli ollut viisi ja nyt on kolme. Missähän vaiheessa yksi muu oli kadonnut? Siinä sitten yritti basisti tahdittaa ja joka kappaleen välissä olivat neuvottelut Havakan ja kahden soittajan välillä. Väliaikamusiikki oli hyvä niin kuin aina. Talon levyjen soittaja tietää, mitä pitää soittaa. Kunnon tanssikappaleita hän valitseekin.

Paikalla oli tuttuja naisia ja miehiä. Pari etelän daamia kyllä valtasi salin parhaat miehet, mutta jäi heistä meille toisillekin. Kun olin tullut sunnuntaina majapaikkaani, en ollut uskoa silmiäni. Vuosia vanha tuttu, tango/rumbaherra oli samassa paikassa majoitettuna. Pieni on maailma. Nyt hän haki tangolle, mistä olin iloinen. Sen jälkeen häntä ei näkynytkään ja oli ilmeisesti seuraavana päivänä jättänyt Lompolon.

Sitten eräs nainen käveli hymyillen luokseni kysyen, että olinhan tullut yhtä matkaa Pirunkurun lenkin loppumatkan Lompoloon ja jatkoi, että hänellä oli silloin hiukset leteillä. Hän oli vaistonnut tuntevansa minut, mutta ei sitä, missä oli tavattu. Asunnollaan oli sitten oivaltanut. Hän on nuorimmaiseni miehen kummitäti ja olimme tavanneet viime heinäkuussa lasten häissä. Oli vielä varmistanut tyttäreltäni, että olenko Lapissa. Ei sitä tiedä, missä ketä milloinkin tapaa. Oululainen herra, joka oli myös Napiksella, oli paikalla. Muutamat kappaleet tanssimme ja hän sekä vaimonsa osoittautuivat Varjokuva-faneiksi ja kaiken kukkuraksi lukevat päiväkirjaani. Terveisiä vaan ja hyvää vointia molemmille!

Illan aikana penkki kutsui monta kertaa, sillä minua haettiin foksin askeliin useita selkeitä muita lajeja ja en koko iltaa niin halunnut mennä. Paikalla oli myös Pohjanmaalta oleva tanssituttu, joka aikoinaan luuli minua lappalaistytöksi ja taas minua katsellessaan tuli sama ajatus hänen mieleensä. Mitäs minä siihen muuta, että kyllä olen alkanut miettiä Lappiin muuttoa sitten kun pääsen eroon töistä. "Hautapaikkakin" on jo katsottuna –  Iso-Totovaaralla oleva Haavepalo. Sieltä näkee koko Ylläksen ympäristön tuntureineen. Tuhkani saa ripotella sieltä taivaan tuuliin.Hänen kanssaan muutamat kappaleet olivat lajien mukaisia samoin kuin Naapurinvaarallakin olleen etelän herran kanssa taas naurettavan hauskoja askelia teimme lattialla.

Tiistaina tein seurassa viikon parhaimman matkan Kukastunturille ja Kotamajan kautta takaisin Lompoloon. Noin 4,5 tuntia siihen kului ja kilometrejäkin kertyi. Kyllä oli taas sanoinkuvaamattomat näkymät tunturin huipulta joka puolelle. Nousua on tunturiin pitkällä matkalla, joten sitä nousee huomaamattaan. Sama on talvella. Tämä sama reitti hiihtäen on vielä mieluisampi minulle. Hankien hohto kevätauringossa saa minut sanattomaksi. Mutta nyt lumen tilalla oli kirkkaan värinen maaruska ja puiden keltaiset lehdet hehkuivat joka puolella. Puurajan jälkeen oli vielä nousua ja vaivaiskoivut matalina ja pieninä olivat nöyrinä tuulessa. Talvella ne ovat kauempaa katsottuna kuin jäätyneet lumen peittämät hahmot,  kuin ihmisiä olisi jäätynyt paikalleen. Kotamajalle laskeutuminen on jalan paljon helpompaa kuin suksilla.

Illalla sitten sovimme erään tutun kanssa menosta Leville, naistentanssit ja uusi tangokuningas Henri Stenroth sekä Lumipallo-orkesteri. Tie kulki mitä kauneinta lehtikujaa pitkin kilometritolkulla. Molemmin puolin tietä olivat koivut keltaisena nauhana ja oikealla puolella tietä matkaamme seurasi Aakenustunturi jylhänä korkeuksissaan. Se on niin massiivinen ja pitkä, ettei silmiään saa siitä irti.

Tanssit alkoivat klo 20 ja paluumatkalle lähdimme klo 2.30. Illan toinen orkesteri oli Huikon Veljekset. Vasta nyt heidän tietoja katsellessani huomasin heidän olevan ihan keskisuomalainen orkesteri eikä pohjoisesta niin kuin arvelin. Hyvät olivat kappaleet molempien orkesterien osalta. Heti alussa oli tilaa tanssia Lumipallon tahtiin. Herroja eikä muutakaan tanssiväkeä ollut montakaan paria, joten tanssin jonkin aikaa matkaseurani kanssa.

Sitten yritin suorittaa hakuoikeuttani, mutta väen lisääntyessä koko ajan, hakuni vähenivät. Polkatkin soitettiin, tosin hyvin nopeat. Kaipasin Varjokuvan ja Pekkaniskan Poikien ja muutaman muunkin orkesterin levollisia polkkia. Miksihän monet orkesterit ja monet tanssijatkin pitävät henkeäsalpaavasta tahdista. Etelästä tuttu herra oli myös paikalla, joten hänen kanssaan tuli tanssittua muutamat kappaleet ja myös eräs kotiseudun kesälavoilla ollut herra löytyi kaksi kertaa. Erästä herraa arvelin erääksi palstanikiksi, mutta arvaus oli väärä enkä tarvinnut edes kysyä. Sitten lopummalla iltaa hain ilman enempää arviointia iloisen näköistä miestä. Oli ollut argentiinalaisen tanssin kursseilla viikonlopun, mutta eipä sitä lajia juuri ahtaudessa tarvinnut ajatellakaan. Samassa kyydissä ollut tanssituttuni oli "kadonnut", joten häntä odotellessani tanssin jonkin aikaa tämän iloisen herran kanssa, vaikka minun jalkani ilmoittivat mitan olevan täynnä.

Tungos oli välillä liikaa minun sietokyvylleni ja melkein yhden kuninkaan setin fanittelin ja samalla näin orkesterin työskentelyn. Nyt oli toista kuin Pistohiekan lavalla kesällä, jolloin Lumipallolaiset olivat jättäneet Lunkan, joka uuden joukon turvin veti iltaa ja uusi kuningaskin oli ollut vasta parilla kolmella keikalla mukana. Alkukankeutta oli silloin lavalla. Nyt kuningas oli varmempi ja esitti kuin olisi aina ollut lavalla. Tangoja hän lauloi, jos kaikkea muutakin ja Elviksen kappaleen Can´t Help Falling In Love, joka kappale oli nuorimmaiseni ja hänen miehensä häätanssi kesällä. Tunteellahan sen kuuntelin.

Entiset Lumipallon soittajat aloittivat ex-tangokuningas Marko Lämsän orkesterina uudella nimellä Pallosalama. Lunkka on saanut hyvän joukon kokoon ja hyvä niin, sillä tangokuninkaat tarvitsevat hyvän orkesterin ensimmäiselle vuodelleen. Lumipallolaisia on nyt sitten kolmessa eri orkesterissa, kun rumpali onkin siirtynyt Marita Taavitsaisen orkesteriin. Sieltä rumpali/laulaja Aki Hietala on poistunut opetustyöhön. Hän olikin Koivu-orkesterin ilopilleri, jonka työskentelyä oli mukava katsoa ja kuunnella. Yhtä hymyä oli koko mies lavalla. Toivottavasti vielä palaa tanssilavoille.

Keskiviikkona oli puoliaurinkoista ja siksi kiersimme Pirunkurun lenkin, minä toisen kerran. Kyllä sydänlihaskin sai liikuntaa siinä nousussa. Toisella puolen kurua Kesängin länsirinteellä laavulla maistuivat taas eväät. Tuttu savo-karjalainen pariskunta tuli siinä vastaan ja suunta oli alaspäin Pirunkurua. Olivat olleet muutaman päivä rinkat selässä vaeltamassa. Näin heitä myöhemmin. Hyvin olivat päässet alas, vaikka alaspäin kulkeminen painavien kantamusten kanssa on tarkkaa hommaa, ettei liukastu tai kompastu kivilohkareisiin. Osa matkasta on pelkkää kivikkoa.

Majapaikan vieressä oleva Pipola eli Ylläksen Kaivohuone oli illan tanssipaikka. Orkesterina oli taas V.I.P ja Anneli Mattila. Paikalla ei ollut ketään muita tuttuja kuin herra, jonka kanssa sinne menin. Kello 21-23 orkesteri soitti ja oli valinnut erilaisen musiikin kuin sunnuntai-iltana Äkäshotellilla. Siellä oli hyviä tanssikappaleita, mutta nyt oli mukaan saatu paljon beatia ja iskelmää. Tanssitilaa oli kohtuullisesti ja niitä tanssimme, mitä soitettiin.

Tavanomaista ravintolaväkeä, pääasiassa tietenkin ruskalomalaisia, oli pian talo täynnä. Katto on matalalla, joten kuuma siellä. Jokin laajennusremontti vaikutti olevan menossa. Mitä tehtäneenkään. Solisti aloitti kello 23 ja tunnin aikana ei monta kappaletta jaksanut tanssia, sillä koko sen ajan kuului minua häiritsevä jumputus. Miksi pitää Annelin kauniit kappaleet pilata voimakkailla taustaäänillä. Miksihän en sitä kuullut Äkäshotellilla. Siellä on tosin ilmavammat ja isommat tilat. Nukkumaan lähdin puolilta öin.

Torstai koitti aurinkoisena heti aamusta varhaisen pienen tihkusateen jälkeen ja oli lomaviikon kaunein päivä. Matkamme suuntautui Ylläksen toiselle, itäpuolelle, Kahvikeitaan laavulle. Sieltä ovat mukavat muistot takavuosilta. Kansainvälisenä naistenpäivänä paikalla oli kaksi herraa ja soittivat huuliharpuilla ja onnittelivat kaikkia siellä pysähtyviä naisia ja olivat samaa tehneet latu-urillakin. Silloinen hetki huipentui polkkaan, jonka tanssin siinä laavun lankuilla monot jalassa ja pään hipoessa katoksen yläreunaa.

Nytkin oli paikalla paljon väkeä. Kuljimme matkasta osan edestakaisin lehtomaisen rinnepolun kautta, jossa purot virtasivat voimalla alas. Vesi oli kirkasta ja kuulemma juotavaa. Kasvusto oli rehevää. Loppumatkasta alkoivat jalatkin tuntua raskaille kivutessa Kellotapulin kurua, jossa ovat pitkospuut ja portaita lukematon määrä. Kaunis rotko on. Ylläksen puolen rinne kurussa on jyrkkä ja kivikkoinen. Talvisin siinä on joskus ollut varoitus lumivyörystä.

Levihotellin tilava tanssilattia kutsui torstai –iltana ja tietysti Saska Helmikallio. Tässä välillä jo arvelin, että hän on kokonaan siirtynyt rokin pariin, kun niin vähän muita lajeja lauloi. Nyt hän oli edukseen, mutta vain kahdet tangot esitti illan aikana. Muutoin hänen karismansa oli vakuuttava ja niitä nopeita kappaleita kyllä sitten tulikin. Tanssiväkihän tykkää niistä, ainakin ravintolassa. Mutta orkesterinsa Avec yllätti minut täysin. Joukkohan koostuukin entisestä V.I.P-orkesterista. Ja mikä rumpali oli porukassa! En niin iloista rumpalia  (jos ei PNPn Tomppaa oteta lukuun) ole tavannut. Mikä eläytyminen, mikä työskentely kapuloilla ja koko mies eli mukana joka ikisen kappaleen. En ollut silmiäni saada irti hänestä. Ei hän kovin kauan ole ollutkaan mukana. Jostain kevättalvesta. Toisena orkesterina jatkui jo tiistainakin olleet Huikon Veljekset. Hyvää ja perinteistä tanssimusiikkia heiltä tulee.

Alkuillasta sopi taas tanssimaan, mutta suurin osa iltaa oli tungosta. Mukavia kappaleita kuitenkin illan mittaan tanssin, vaikka paljon vain kuuntelin orkestereita. Tiistai-illan herroja oli paikalla, joten ei ihan vieraiden kanssa menneet tanssihetket. Tulomatkalla Leville ajoimme samaa vanhaa tietä kuin aiemminkin. Aakenustunturi vain katseli menoamme arvokkaana. Se on niin komea, että sitä voi vain ihaillen katsella. Paluumatkalla oli nollakeli ja tähtitaivas loisti kirkkaana.

Perjantaina oli jo aamusta kevyttä sadetta. Kun se taukosi lähdimme koko asuintalomme väki autolla Äkäslompolosta Ylläksen puolelle uutta ja näyttävää maisematietä pitkin. Tie kiemurtelee tunturin kyljessä ja sinne on laitettu kauniisti valoja puihin ja rinteeseen. Sagahotellin pihalta läksimme patikoimaan Kahvikeitaan laavulle, jossa olin käynyt Äkäslompolon puolelta käsin aiemmin viikolla. Kyllä eväät maistuvat luonnossa. Huomasin sen kyllä illalla. En sopinut pitkiin housuihini. Lihasmassaa se tietysti vain oli ;<( Onneksi kotona huomasin, että paino oli silti pudonnut. Paluumatkalla alkoi sataa. Ja päältäpäin märkää porukkaa kipusi autoon.

Riemuliiterillä illalla oli Kari Isola ja Yön tähdet. Kari Isola on ollut Seinäjoen tangokisoissa semifinaalissa vuonna 1996, jolloin Tomi Markkolasta kruunattiin kuningas. Kun hän lauloi koko ajan haitari sylissään seisten, siinä oli upea näky. En tiennyt hänen taustastaan mitään ennen kuin nyt kotona tutkailin, mistä on kotoisin hänen upea äänensä ja melkein arvasin, että tangolaulaja hän on. Harvoin kuulen samaa syvyyttä äänessä. Hyvää tanssimusiikkia esitettiin ja ruskamatkaajia oli sopivasti. Myös väliaikamusiikki oli hyvin valittu.

Jotenkin vain tuntui, että ennen nukkumaan menoa kierrän Pirtukirkon (Äkäshotellin) kautta. Pipolassa Kari Tapion tilaisuuteen en ahtaudu. Olikin ollut jonoa ulkopuolella pitkin iltaa ja laskettu sisään uusia, kun entisiä oli poistunut. Saman asunnon naiset kertoivat, ettei ollut sopinut tanssimaan ja eräs herrakin kertoi jälkeenpäin, ettei sellaisessa tungoksessa ole ennen ollut. Minä siis ajelin kello 22, kahden tunnin Riemuliiterin tanssien jälkeen Pirtukirkkoon. Siinähän ne kaikki paikat ovat lähes vierekkäin Lompolossa.

Onneni oli paikan vaihto. Minulle tuntematon Tropicana-orkesteri soitti hyvää tanssimusiikkia ja vaikka väkeä seisoi joka puolella, ei tanssilattia ollut täynnä. Mukava ilta siitä muodostui, kun koko matkani paras tanssiherra haki tanssimaan ja illan mittaan tanssimme aika paljon niin jiveä kuin fuskua kuin jenkkaa kuin tangoa ja sylitansseina loput. Muutama muu herra haki välissä, mutta en edes muista mitä tanssimme. Tuttuhan herra oli etelän lavoilta ja ollut joskus ennenkin samaan aikaan Lapissa. Syksyn matkoilla en juuri tapaa tanssituttuja, mutta hiihtokaudella on yleensä tanssiväkeä paikalla. Eiköhän tanssijat pidäkään luonnosta, joka on kaunis myös ruskan väriloisteessa. No, pidänhän itsekin enemmän lumen valtakunnasta.

Lauantai valkeni sateisena eikä sade tauonnut juuri lainkaan. Puolen päivän jälkeen aloitin kotimatkani Naapurivaaran kautta. Ei siinä monta (sataa) kilometriä mutkaa tullut. Ei tarvinnut etelään päin pitkälle ajaa, kun puiden värit muuttuivat haaleammiksi. Poroja olikin päiväsaikaan kovasti tiellä ja ei auton lähestyminen häirinnyt joitakin niistä. Perille saavuttuani ilta viileni ja toivoin, ettei ainakaan pakkasenpuolelle mene.

Sisällä sen sijaan oli lämmintä. Mistral ja Anne Mattila sekä Finlanders saivat aikaan ahtauden. Paljon enemmän ihmisiä kuin viikko sitten. Ehkä hieman korkeampi tanssitasokin oli, mutta ketään erityisosaajia en huomannut eli siis kotoisat olivat tanssit. Tuttujakin oli muutamia eli alkuillasta tanssin osuus oli hyvä. Niin valssien, polkkien kuin tangojen osalta. Pitkästä aikaa pääsin tanssimaan polkkaa kookkaan herran kanssa, joka välillä vain huiskauttaa minut ilmaan. Onneksi olen alkanut oppia alastulon tanssin katkeamatta. Tuntematon herra haki foksille ja sitten hetken päästä huomasin olevani fuskaamassa. Vuoden oli herra harrastanut tanssia ja kova oli yrittämisen halu eikä vientiäkään voi moittia. Alusta jokainen on joskus aloittanut. Humppaa sain mennä kävellen ja buggina. Ja muitakin lajeja ihan vieraiden kanssa.

Naistenhaku oli liikaa minulle. Siinä naismassassa toimintakykyni riitti hyvin vähään. Kiinnitti huomioni se, että ylälavalla, jossa suurin osa herroista oli, oli aina iso joukko, joka vain seisoi. Taisi se sekahakukyltti olla edelleen palamassa, joten hakuja olisi voinut tehdä naisetkin. Vaikea vain on hakea, kun tuntematon miesmassa seisoo edessä. Jossain vaiheessa miesten hakurivi siirtyi naisten rivin eteen keskelle lattiaa ja naisten monijakoiset haettavien rivit menivät miehiä vastaan ja siinä samassa vielä palautettiin naisia riviin. Aika sekamelska oli.

Alatanssitilassa oli viileämpää ja paremmin sopi tanssimaan. Oletan, että ns. "paremmat" tanssijat pitivät sitä enimmäkseen hallussaan. Ylätasanteelta oli mukava seurata alempana olevien tanssimista ja kyllä tyylejä löytyi. Ihan niin kuin etelänkin lavoilla ja oikeastaan suurin osa loppujen lopuksi oli perustansseja harrastavia. Eihän ne kädenalitanssit tee tanssijasta huipputanssijaa, vaikka katsoja usein niin kuvittelee ja joskus myös se tanssija siellä lavalla. Illan aikaan oli mukava katsella myös rauhallisesti tanssivia pareja, joilla selvästi oli taitoa, mutta sitä ei tarvinnut korostetusti tuoda esille.

Muutamien puolituttujen (kasvotutut) kanssa myöhemmin illasta tuli tanssittua siinä viileämmällä puolella, kun väki hiljalleen väheni. Illan musiikkitarjonta oli esiintyneille orkestereille tyypillistä. Mistral on yksi suosikkejani, kun esiintyy ilman solistia ja illan lopulla esitetty argentiinalainen tango, Piazzolan Adios Nonino, oli upea esitys. Siinä ovat soittaja/sovittajan sormet ahkerina vuorotellen koskettimilla ja hanurin näppäimillä.

Anne osaa ottaa yleisönsä. Oikeastaan sellaista hänen faniensa ihailua en ole nähnyt etelän lavoilla. Jokin hartaus näytti olevan heidän katseissaan ja Anne vastasi hymyllään jakaen sitä kaikille. Niin kuin illan päätteeksi nimikirjoituksia, juttuhetkiä ja halauksia. Hänen iskelmänsä ovat minusta mukavaa kuunneltavaa esimerkiksi automatkoilla, mutta tanssin monipuolisuutta niissä ei ole. Eikä tarvitsekaan. Hän on iskelmälaulaja ja häntä tarvitsee osa tanssiväestä.

Finkut olivat kuten ennenkin, mutta reilun vuoden mukana ollutta Tomia katsellessani voin vain ihastella hänen onnellista ilmettään soittaessaan ja laulaessaan. Hän selvästi nauttii työstään. Kyllähän koko porukka näytti tuntevan hyvin paljon tanssiväestä. Iloisia ilmeitä ja tervehtimisiä näkyi puolin jos toisin. Viimeiseen valssiin asti minäkin olin paikalla, kun harvoin tälle lavalle pääsen. Oikeastaan, miksi en voisi ajella uudestaankin, etelästä käsin. Jos vaikka Vuokatin hiihtoputkeen samalla tutustuisin. Tuskin enää matkalla eksyisin niin kuin  viikko sitten.

Ei ole parempaa hetkeä olla onnellinen kuin tässä ja nyt – elämästä on nautittava nyt eikä odotettava huomista, joulua, uutta vuotta, ensi kesää, lottovoittoa…

"Ole vilpitön, sillä on niitä, jotka luottavat sinuun;

 Ole vahva, sillä on vielä paljon saavutettavaa;

 Ole rohkea, sillä on paljon uskallettavaa;

 Ole ystävä kaikille, sillä ystävällisyys tulee aina takaisin;

 Ole antelias ja unohda mitä olet antanut;

 Ole nöyrä, sillä meillä kaikilla on heikkoutemme;

 Katso eteenpäin ja uskalla nauraa, ja kannustaa."