Järvenpään tanssikeskus 20.1.2008

Tanssiviikonlopun päätös Järvenpään tanssikeskuksessa oli monin tavoin onnellinen tapahtuma. Paikalla oli koko illan Varjokuva sataprosenttisena ja eräästä mieleisestä orkesterista kaksikymmentä prosenttia katsomon puolella osan iltaa. Pientä rumpalin alkua oli mielenkiintoista seurata, sillä hän ei irrottanut silmiään Kyöstin rumputyöskentelystä. Varsinainen naistentunti tulikin käytettyä kahviossa elämää parantaessa. Joitakin ihmisiä en vain näe riittävän usein ja silti tuntuu, että aika ei ole muuttanut asioita. Ystävyys säilyy. Mutta pieni lapsi muuttuu pian isoksi elämänsä alkutaipaleella.

Tämä tanssipaikka on niitä, joihin en erityisen mielelläni hakeudu tai en ainakaan ilman hyvää syytä. Oma maa mansikka, muu maa mustikka. Nyt syitä läsnäoloon oli kaksi. Varjokuva ja toisen orkesterin tuleva pikkurumpali äitinsä kanssa. No, oli lapsen isäkin mukava nähdä vaikka viimeksi saman vuorokauden puolella.

Mitään tungosta isossa tanssitilassa ei ollut. Paikalla olleet lienevät kaikki sitä ns. oikeaa tanssiväkeä. Mutta minä maalainenkin voin upota joukkoon, kun en ajattele asiaa. Kyllähän täälläkin oli tuttuja paikalla. Osan aikaa olin tanssimassa ja osa ajasta meni seurustellessa, mikä tuntui hyvälle. Kahden illan tanssien ollessa takanani, ei kolmas ilta enää tuntunut välttämättömältä jaloilleni.

Varjokuvan musiikki sen sijaan oli kyllä tarpeen sielulleni. Siihen en koskaan kyllästy. Sitä voin vaikka kuunnella illan penkissä istuen ja varsinkin kun tässä salissa on hyvät istumapaikat lähellä esiintymislavaa. Tänä iltana ohjelmistoon kuului useita kappaleita Varjokuva cd:ltä ja niistä minä pidän. Cherbourgin sateenvarjot on yksi kauneimpia levyn ulkopuolelta olevia kappaleita ja nyt se esitettiin. Paljon oli muitakin kappaleita, hyvin tanssittavia, myös nopeita kappaleita, sillä tämän tanssipaikan vakinaiset kävijät ovat enemmän innostuneita lattari/swingtanssilajeista kuin vakiotanssilajeista. Naista on varmaan monen mielestä helpompi ohjata matkan päästä kuin pitää sylissä. Tai onko joidenkin tanssilajien näyttävä esitystapa syynä, mene ja tiedä. Aikansa kutakin tanssimaailmassa.

Herroissa oli monia, joita vain etelän matkoillani tapaan ja joku kysyikin, missä olen ollut. Tuttu tangoherra oli myös paikalla niin kuin edellisenäkin iltana ja tangojen lisäksi iltaan kuului muitakin lajeja hänen kanssaan. Erilaista vientiä humpassa sain osakseni eräältä herralta, jota vain Pavilla olen tavannut. Eräs maalaispoika on kotiutunut pääkaupunkiseudulle ja näytti kovasti innostuneen etelän tytöistä. Hyvä kun on tanssimaan ja monissa lajeissa erityisen hyvä viemään, niin mikäs on valloituksia tehdä ;>) Mikähän se olikaan mitä loppuillasta tanssimme. Jalkaparkani osoittivat äärimmäistä ymmärrystä niissä nopeissa lajeissa. Pohjoisesta oleva Varjokuvan todella aito fani oli myös paikalla ja jotain tanssimme pariin otteeseen.

Hieman vaistosin tutuista herroista, että naistentunnin hakemattomuuteni oli huono asia. He tosin eivät tienneet, että juttelin kahviossa harvoin tapaamieni minulle rakkaitten ihmisten kanssa. Vähän sama tunne se kai tulee itsellenikin, jos haen tansseissa herroja ja kukaan ei tulisi hakemaan myöhemmin. Eihän velvoitteita hakuun ole ja omia ovat valintamme, mutta oma tuttu tanssipiiri on kyllä hyvä olemassa. Mistä niitä uusia ihmisiä riittäisi koko ajan haettavaksi. Monilla tanssijoilla on kyllä aika suppeaksi muodostunut tanssitettavien joukko. Ehkä heillä laatu korvaa määrän. Itse toivon suurta tanssituttujoukkoa ja onhan heitä kertynytkin vuosien mittaan. Erilaiset taidot tanssitilanteissa ovat yllätyksiä ja usein iloisia yllätyksiä. Lavatanssin ei pitäisi koskaan mennä pelkkään suorittamiseen. Silloin on siirryttävä toisille areenoille. Aika paljon näkee ilmeettömin kasvoin tehtäviä tanssin kiemuroita. Mutta paljon on myös hymyileviä ihmisiä tai silmät kiinni fiilisteleviä pareja (toivottavasti jommallakummalla on silmät välillä auki…)

Kotimatkani alkutaipaleella huomasin lähes täyden kuun paistavan tähtien kera, mutta matkan jatkuessa pilvet voittivat. Ihme ja kumma, minua ei väsyttänyt yhtään ajaessani. Olen alkanut pitää autossa mukanani jotain sopivaa syötävää - kuka nyt syödessään nukkuisi. Ajatukseni olivat kirkkaina illan tapahtumissa ja itseäni hymyilytti ajatus, jos kaksi ihanaa ja juuriltaan samanlaista lasta joskus kohtaisivat. Laulajan poika ja soittajan tyttö. Miten perimä mahtaisikaan jatkua. Mitkä geenit ne olisivat valloillaan.... Millaisia jälkeläisiä heille syntyisikään... Maailma on täynnä mahdollisuuksia, kun uskallamme kohdata oman elämämme.