Laivamatkalla 11-12.5.2008

Sunnuntai – mikä päivä! Minusta on mukava katsella ajaessani maisemia. Aurinko paistoi välillä suoraan lämmittäen paljaita käsivarsiani. Jälkeenpäin huomasin saaneeni kesän ensi rusketuksen. Etelään päin ajaessani huomasin kasvun eron luonnossa. Tuomen kukkia alkoi näkyä ja osa puista oli valkoisenaan. Voikukat ja valkovuokot värittivät tien reunoja. Oli jopa valkovuokkoniittyjä ja puiden lomassa maa näytti valkoiselta. Silmä lepää niissä.

Ojan pohjalla keltaiset rentukat olivat rivistönä. Niiden latinalaisen nimen muistan hyvin ja varmaan kaikki luokkatoverinikin. Suomen armeijan eläkkeellä oleva upseeri oli opettajamme ja kuri säilyi luokassa. Joku ei muistanut rentukan latinalaista nimeä ja sai kirjoittaa sen kymmenen kertaa taululle ja sitten koko luokka toisti sitä – Caltha palustris. Hyvin tehokasta oppimista. Samassa sarjassa olivat silloisen Saksan kaupungit, jotka ainakin minä osaan vielä ulkoa kuten Venäjän jokien nimet. Opettaja vihasi Venäjää ja kommunisteja ja piti toisen puolen tunnista palopuheita asian tiimoilta. Joitakin hauskojakin tapahtumia oli hänen tunnillaan.

Sää ei voinut olla parempi matkustaa Suomen luonnossa vaikka vain maantiellä. Eräs iso kauppa matkan varrella sai minut pysähtymään. Kolmas kerta tämä oli ja itse asiassa kaikki käyntini ovat olleet tanssimatkoilla. Nyt tosin matkani ei ollut yksinomaan tanssiviritteinen. Odotin matkaltani muutakin. Pysähdyin toisenkin kerran matkallani syömään. Eväitähän minulla oli montaa lajia, sillä matka sujuu paremmin syöden jotain ja juominenkin oli tarpeen.

Turussa olen käynyt kolme kertaa, yksi kerta joku vuosi sitten ja toinen kauan sitten. Kolmas kerta oli liput laivamatkalle tanssikilpailupalkintona. Aikoinaan niitä jaettiin osana palkintoa. Minua oikeastaan pelotti koko kaupunki. Vaikka olin tutkinut karttaa monta kertaa, niin hetkittäin kaupungissa tunsin jännitystä osunko ja miten satamaan. Tällä kertaa taas, niin kuin usein matkoillani, täysin onnellani pääsin perille. Laivan kuvia opasteissa ei aina ollut, joten hetkittäin uskoin olevani jossain muualla kuin missä piti olla. Sitten huomasin jonossa poliisiauton, niin jokin vaisto sanoi, että ehkä ovat satamaan menossa. Niin kuin olivatkin tai ainakin lähes perille ajoivat edessäni. Kun yks'kaks' puikahtivat syrjäkadulle, hyvä etten perässä ajanut.

Hetken päästä olivatkin laivayhtiöiden opasteet. Hyvin löysin autolle paikan ja aukaisin auton oven, että raikas ilma pääsee sisälle ja voin huokaista helpotuksesta. Vielä istuessani kuulin kuin tuulen suhinaa ja kun nousin autosta ulos, huomasin konepellin alta levinneen märkää laajalle alalle asfaltille.Määrä ei kuitenkaan kuulemma ollut suuri, mutta näyttää siltä, kun leviää. Paikka oli hieman viettävä. Sormituntumalla totesin sen jäähdytysnesteeksi.

Oma yksityinen autonasentajani ei vastannut puhelimeen. Huoltoasema, jossa kotipuolella asioin, ei voinut auttaa. Matkaa tietysti oli. Siihen ilmaantui autoni viereen kaksi ulkomaalaista herraa. Eipä siitä mitään tullut, vaikka asian laadun ymmärsimme samoin. Sitten juttelin puhelimessa ainoan lähellä asuvan tuntemani herran kanssa, joka sanoi, että asia hoituu kyllä ja nyt vain laivaan ja auton voin unohtaa. Selvitellään maanantaina asiaa. Vieressä olevan parkkitalon kahden herran kanssa vielä vilkaistiin autoa ja siirsin sen heidän varastoonsa. Itse asiassa heidän kanssaan selvisi, mikä todennäköisesti aiheutti ylivalumisen. Taisivat herrat olla monenlaisten autojen ongelmien kanssa tekemisissä. Jos niin oli kuin arvelivat, niin hätä ei ollut sitä mitä pelkäsin. Siispä siihen jäi auto, herrojen haltuun ja maanantai-iltana katsotaan, miten tilanne on.

Sitten minun oli jo saatava kahvikupponen mieltäni rauhoittamaan ja hankittava lippu. Varjokuvan keikkabussikin hurahti ohi. Sisälle terminaaliin mennessäni kohtasin kaksi ihmistä, ison ja pienen, joita olen kauan lämmöllä muistanut. Tulomatkan varrella siinä isossa kaupassa oli sattunut silmääni tuuheatukkainen lettipää mollamaija. Pikkutyttö sai nyt sen. Viime kesästä hän oli kasvanut kovasti. Vuoden iästä pian kahden vuoden ikään on iso muutos lapsen elämässä ja koossakin. Olin virkannut lapselle hatun, mutta onneksi en ottanut sitä mukaani. Liian iso se olisi ollut. Mekkokin oli kesken. Ehkä saan valmiiksi kesän lämpimiin päiviin. Puhetta tuli yllättävän paljon ja muutenkin hän oli herranenkeli, jota isänsä rakastaa yli kaiken.

Sain sitten lippuni lunastettua ja yläkertaan siirryin kahvikupin ääreen. Väkeä alkoi olla joka lähtöön ja hyvin paljon nuoria matkaajia. Varmaan koululaisten retkikuntia oli osa. Aula täyttyi pian. Jopa sählymailoilla pelattiin ja pallo lensi ihmisten päiden yli. Huimaavaa oli meno nuorisolla.

Siihen ilmaantui pikkuneiti äitinsä kanssa ja muuta heidän sukua. Kuka on kukin, pääni meni sekaisin. Soittajapojatkin kävivät siinä odotellessaan pääsyä siirtämään soittimia laivaan. Edellisestä laivamatkastani on aikaa, joten tunsin kyllä  "en kuuluvani joukkoon". Se hulina ja melu, erilaisten ihmisten liikehdintä, ahtautuminen laivaan noustessa sai minut hetkeksi ajattelemaan, mitä teen täällä. Jo kotoa lähtiessäni olin miettinyt, jos jättäisin väliin matkan. Mitä se haittaa, jos olen matkalipun hankkinut.

Mutta kyllä Varjokuvan tapaaminen oli hyvä syy ja myös se, että ihan vieraassa ympäristössä ehkä unohdan kaiken muun, mikä jää maihin laivan irtautuessa satamasta. Niinhän siinä kävikin. Laiva lähti hieman myöhässä, yli yhdeksän, kun se oli tullut edelliseltä matkaltaan Tukholmasta jo myöhässä. Varjokuvan piti saada soittimet tykötarpeineen siinä välissä laivaan, kun ihmiset ensin poistuivat sieltä ja ennen kuin uudet lasketiin sisälle.

Kotiuduttuani hyttiini ja hengähdettyäni hetken, lähdin tutustumaan laivaan. Matkaohjelman mukaan laivan toisessa päässä tanssittaa kahden miehen bändi kello kymmenen alkaen. Olihan laivalla kaikenlaista toimintaa, mutta kyllä iso osa ihmisiä istui nauttimassa juomia eri puolella. Seaside Café oli laivan keulassa olevassa tanssitilassa. Pöydissä istui ihmisiä ruokailemassa ja kahvilla ja kuka mitäkin tekemässä. Hyvin suulas oli herra, joka lauloi. Juttua tuli kappaleiden välillä. Muutama pari oli tanssimassa. Sitten eräs herra seisoi kauempana ja oli jossain vaiheessa tullut lähemmäksi. Näytti, ettei hän "uskalla" hakea minua ja ymmärrän sen. Työkirveellä vuoltu maalaistyttö kun olen. Joten minä sitten kysyin, kun oli sopivan lähellä, että tanssiiko hän. Vastaus oli myönteinen, joten siitä sitten tanssimaan ja muutamat kappaleet tanssimme. Aivan sujuvaa menoa.

Kello yksitoista orkesteri Nasma oli vuorossa laivan toisessa päässä, joten jäi hetkinen aika levätä. Väki laivalla oli suurelta osin nuorisoa, jonka käytös ja tapa liikkua, puhua, huutaa, nauttia juomia ja rehvastella oli jotain, mitä en ole tainnut nähdä. Siellä kuljettiin paljasjaloin, napa paljaana, pusero putoamassa päältä ja hamekin peitti minkä peitti ja humalatila kaiken yllä. Nykynuorissa on varmaan ihmislajin kirjo. Sopihan laivaväkeen kyllä kaikenikäisiä, mutta nuoriso erottui käytöstavoillaan.

Laivan perässä oli sitten varsinainen tanssitila Fun Club. Orkesteri Nasma soitti hyvää tanssimusiikkia ja laulupuolikin oli kunnossa. Tanssiväkeä laivalla oli illan aikana yksi ainoa pariskunta, joka oli selkeästi tanssinharrastajapari. Kaikki muut tanssivat vähemmällä taidolla, mikä on kai normaalia laivoilla. Tosin minulle kerrottiin, että on iltoja, jolloin on ollut mukana ihan tanssitaitoistakin väkeä. Jokunen vanhempi pari tanssi ihan kauniisti.

Minun tanssini tapahtuivat alkuillan herran kanssa. Välillä hän haki joitakin naisia. Mitään tungosta ei ollut alkuillasta. Nasman lopetettua kävin syömässä salaattiannoksen ja ei ihan nuori naistarjoilija olikin tanssihenkinen ja kertoi käyvänsä tansseissakin. Ei ollut muita asiakkaita sillä hetkellä, niin ennätti jutella. Oli myös Varjokuvan poikiin ja musiikkiin ihastunut. Laiva oli alkanut keinua jo tanssiessa ja nyt tuntui hetken huono olo. Vaahtopääaaltoja oli joka puolella. Onnekseni sain syötyä ja takaisin laivan perään kävellessäni olo oli parempi vaikka kävely ei suoraan mennytkään laivan kallistellessa. Hassu tunne, ettei hallitse itseään.

Puolilta öin Varjokuva esitti ainoan settinsä. Musiikki ja kappaleet tuntuivat taas hyviltä. Jotain ennen kuulematontakin oli minulle. Sitä minä olen aina surrut, kun pojat esittävät omaa showtaan joissain kappaleissa ja kukaan ei huomaa sitä. Ne ovat olleet illan piristys. Jos tanssija ei huomaa orkesteria, niin silloin hänelle voi panna levyt soimaan. Nasma-orkesteri jatkoi vielä pikkutunneille saakka. Illan aikana tutustuin kahteen tanssijanaiseen, sisaruksiin. Mukavia juttuhetkiä oli heidän kanssaan. Olivat myös Varjokuvan takia laivalla. Huomasin, että paikalla oli faneja, jotka jututtivat varsinkin rumpalia. Tällaisena iltana, kun soitettavana on vain yksi osuus, niin jää sitten aikaa hoitaa suhteita niihin, jotka pitävät heidän soittamisestaan. Parit kappaleet tanssin erään herran kanssa, joka jäi Tukholmaan. Hänellä olivat tanssijalat kunnossa. Alkuillan herran kanssa tanssin, mitä tanssin.

Varjokuvan setin jälkeen oli seurustelun aika. Minä, joka en alkoholista piittaa, join jonkun soittajapoikien lempijuoman, kun se tarjottiin. Puolestani tarjosin oman lempijuomani (nuoruuden ajoiltani)ja otin itsellenikin. Jopa se maistui pahalle, kun se ennen maistui niin hyvälle. Ballantines, banaanilikööri gingeralella. Ennen nuorena sitä olisi voinut nauttia vaikka sankollisen ;>) On varmaan heikonnettu viinan laatua…  Joku sanoi, että alkoholin hyvä maku häviää suussa, kun ihminen vanhenee. Oma juomani jäi maisteluun, mutta onneksi ei mennyt hukkaan pystypöydässämme seurustellessa. Illan päätteeksi vai aamun aluksi minut tutustutettiin laivan messiin. Ruokaa oli tarjolla ja jääkiekkoa televisiossa. Paransimme maailmaa erään herran kanssa. Pöytäämme tuli urheilumaailman tunnettu herra hieroja. Olivat tuttuja herrat  keskenään. Siinä meni tovi ja sitten saimme jatkaa kesken jääneitä ajatuksiamme varsinkin tanssimaailman menosta, eri näkökulmista. Nukkumaanmeno jäi myöhään tai aamuaikaisin.

Maanantaiaamuna ruokailun ja Taxfree-ostosten jälkeen klo 11.30 alkoivat karaoketanssit. Paikalla oli vähän ihmisiä ja karaoke-emäntä sai houkuteltua nuoria laulamaan. Muutamat heistä lauloivatkin. Lauluääntä ei ollut kellään heistä. Humalatilaa sen sijaan ja juominen vain jatkui. Samaa joukkoa oli ollut yöllä pitkin ja poikin käytävillä. Laulajien tauolla tanssimme yhdet kappaleet levymusiikin soidessa.

Lepohetki oli paikallaan ennen Varjokuvan iltapäivän osuutta, joka käsitti kello yksi alkaen kolme settiä ja vielä kello viisi alkavan setin. Nyt olikin kaikki paikat täynnä väkeä ja soittajat esittivät parastaan. Niitä tuttuja levykappaleita esitettiin mm Ilta himmenee ja Sua odotan ja joku aiemmin kuulematon. Uusinta kappaletta Savukuva olen kuullut pari kertaa ja se löytyykin Varjokuvan sivuilta MySpacen puolelta. Herkkä ja kaunis kappale.

Parasta oli, että se "vanha" Varjokuva oli lavalla. Heidän soittamansa kappaleet, tavasta millä he soittavat, täyttää jotain syvällä minussa. Voin vain pysähtyä ja kuunnella heitä. Kyöstin ääni, mikä tekee hyvää sielulleni, vie lähes jalat altani. Raimon lauluosuudet kuuluvat illan kulkuun. En voi olla vilkaisematta lavalle, kun tunnistan hänen äänensä.

Paikalla oli nyt ensimmäisellä osuudella herttainen lapsikatras. Kaksi-kolmivuotiaat lapset osaavat myös kuunnella tanssin lisäksi. Mukava oli katsoa heitä, kun seisoivat lattian reunalla ja varsinkin pikkutyttö, jonka silmät suorastaan ahmivat rumpalia ja mikä taputus kappaleen loputtua ja kehoitus serkuilleen – taputtakaa :>) Päiväunien aikaan lapsoset vietiin nukkumaan ja hyvä niin, ettei tanssiväki heihin törmännyt.

Minun tanssini jatkuivat saman herran kanssa ja mukavaa oli. Jalkamme ja kroppamme tutustuivat pikkuhiljaa. Orkesteri Nasma esitti Varjokuvan jälkeen vielä kaksi settiä ennen satamaan tuloa. Pyynnöstäni soittivat hitaat valssit ja taisin pyytää edellisenä iltana tangoja.

Autoni suhteen, siis sen mahdollisen vian, olin saanut neuvoja ja mielipiteitä. Jännittyneenä palasin hakemaan autoni. Uusi tanssituttavuus lähti mukaani. Lisäksi olin saanut tutun kautta erään korjaamon henkilön puhelinnumeron, kaiken varalta. Siinä parkissa käynnistämisen jälkeen meitä oli kolme seuraamassa, mitä tapahtuu, kun auto käynnistetään. Ei sitten mitään kummaa. Siisti, kaunis moottorin ääni, paisuntasäiliössä ei mitään kummaa, ei valumista, ei lämmönnousua. Herrat saivat minut vakuuttuneeksi, että pääsen yötä vasten ajaen kotiin.

Tanssituttu ajoi vielä edessäni Hämeen härkätietä niin kauan, etten ainakaan eksy. Vielä pysähdyttiin ja tarkistettiin lämmönsäätely. Se oli kunnossa. Mittari oli koko ajan alle 90 astetta niin kuin se oli ollut tullessakin. Kaiken syy luultavasti oli kotoa lähtiessäni huoltoasemalla veden lisääminen paisuntasäiliöön yläreunaa myöten. Siis huoltamon mies sen teki. Satamassa pitkän matkan päätyttyä moottorin sammuttamisen jälkeen kuumeneminen jatkui ja paisuntasäiliön korkki laski läpi kuumentuneen nesteen. Suunnilleen näin minulle selitettiin. Mutta asia selviää kunhan ennätän saada kulkuneuvon korjaajalle syynättäväksi.

Niinpä ajelin tasaista vauhtia kotiin, vaikka minulle sanottiin lähtiessäni ajamaan, että ei ole väliä mitä vauhtia ajan. En voi pahentaa asioita vauhdilla. Aurinko laski värikkäänä ja sivupeilistä sen huomasin pitkän aikaa. Miten illat ovatkaan jo valoisia. Yhden jälkeen olin kotona aamuyöstä – onnellisena, että pääsin kotiin asti. Kiitollinen olin niistä monista neuvoista ja huolenpidosta autoni suhteen. Onnellinen siitä, että olin suonut itselleni ihan löhölomahetken laivalla ja olin tavannut rakkaan Varjokuvan ym. "varjokuvalaiset" ja saanut uusia tanssituttuja. Varsinkin minua tanssittaneelle herralle olen kiitollinen monista hetkistä. Jos minun jalkani olivat hyvät tanssilattialla, niin hänellä oli hyvä joku muu paikka, joka sopi vatsasyvennykseeni ;>)