Anneli ja Anitta Mattila, orkesteri V.I.P. ja Markku Aro, orkesteri Diesel

Perjantai ja kolmastoista päivä. Taikauskoa vai ei, mutta jos päivä ei ihan paras ollut, niin illan toivoin kohentavan mielialaani. Kun Markku Aron olen tavannut viimeksi laivalla 10 vuotta sitten, niin ihan hyvä syy oli ajaa Pistohiekan lavan avajaisiin.

Maisemathan ovat siellä todella luonnonkauniit, jos on matkakin sinne. Perillä ovat aina olleet hyvin kohteliaita ja ystävällisiä niin paikan isäntä ja emäntä kuin muukin henkilökunta. Aina iloisesti toivottamassa tervetulleeksi. Jo sen takia sinne menen mielelläni.

Nyt oli aluksi vähän väkeä paikalla ja Anneli Mattilan orkesterin V.I.P. aloittaessa valssilla ei ollut monta paria lattialla. Sen tanssin ja muutamia muitakin kappaleita. Herrat osasivat vaihtoaskeleen ja hieman muitakin tanssiaskeleita. Yleisvaikutelma oli kylätansseista. Ennen poistumistani kahden tunnin jälkeen olin tanssinut sen valssin ja toisenkin, sillä ainakin neljät tavallisia valsseja oli soitettu siihen mennessä eikä yksiäkään hitaita valsseja.

Välillä lavalla ennätti olla Markku Arokin. Jostain olin saanut käsityksen, että hän ja orkesterinsa Diesel olisivat keskitasoa parempia tanssimusiikin esittäjiä. Sitä en huomannut. Sen sijaan  V.I.P. esitti ensimmäisen osuutensa oikein hyvää tanssimusiikkia. Anneli Mattila lauleli kauniisti. Pikkusiskonsa Anitta, joka oli pyörähdellyt tuttunsa kanssa tanssilattialla koko alkuillan ja myös erään kappaleparin ensimmäisen puoliskon, kutsuttiin lattialta nopeasti lavalle. Olipas hänen äänensä kehittynyt sitten edellisen kerran. Isosiskon Annen ääntä oli aika paljon. Neljätoistavuotiaaksi hänellä on oikein kaunis ja syvä ääni. Hänestä taitaa tulla katraan paras laulaja, jos vain jatkaa "uraansa". Ja miksikäs ei jatkaisi!

Annelin osuudella oli nopeitakin kappaleita ja erään tanssin hyvin nopeana jivenä – herran halusta :>) Hyvä kun jalat ennättivät mukaan. Fuskua ja buggia ennätin tanssia myös ennen lähtöäni. Kun tasan kahden tunnin päästä aloituksesta alkoi kuulua illan ensimmäinen tango, se oli merkki kotiin lähdölleni. Paikalla ei ollut ensimmäistäkään minulle sopivaa tangoherraa enkä halunnut sitä enää kävellä.

Tanssipaikalla oli tällä kertaa muutamia hyvin tanssivia pareja ja muutoin tanssipaikkojen enemmistön mitat täyttävää väkeä. Olin illan alun tansseista lähtien tehnyt kotiinlähtöä, vaikka olisi tavanomaista sosiaalifoksia voinut tanssia pitempääkin. Tanssi-iltaan toivon edes yhtä mielihyvää tuovaa hetkeä, mutta liekö se hetki ollut kadoksissa ihan omista ajatuksista johtuen. Jotain kaipasi iltaan myös eräs tanssidaami, joka istui vieressäni. Olivat  kauempaa tulleet. Kerroin kyllä heille, että viime kesänä paikassa oli oikein mukaviakin tansseja. Nyt vain sattui erilainen ilta.

Kaunista tietä ajaessani, siiliä äkkiä väistäen, jostain mieleeni nousi hidas valssi (jota ei soitettu eikä muutakaan vastaavaa) "Tanssin sun kanssasi taivaisihin, onnen seitsemäs taivas on meidän". Ehkä tanssin juhannuksena, ehkä joskus muulloin. Taidan kerätä ne seitsemän kukkaa/heinää ja ylittää seitsemän aitaa, mutta en nukkua ne kukat tyynyn alla. Jos teen niistä seppeleen päähäni. Ehkä se auttaa tangotaivaaseen pääsyä ,>) Päivänkakkaraseppeleessä olen tanssinut joskus ennen vanhaan Kesäillan valssissa ja mm. illan solisti Anna Eriksson ihasteli "asua".