Imatran kylpylässä 29.5.2008

Vihreän kullan kulttuuritiellä on ainakin vihreää. Sitä koivujen alkukevään hennon vaaleanvihreää, joka nyt auringon säteiden niihin sattuessa sai aikaan kullanhohdon. Ihan oikea nimi tälle tielle, joka kulkee eri tieosuuksilla pätkittäin eli koko matkalla sitä ei ollut ajaessani Imatran kylpylään. Maisemat ovat hulppeat. On mutkia, mäkiä, kallioita, lampia, järviä, siltoja ja voikukkaniittyjä.

Kun viimeksi kävin kylpylän tansseissa, niin levymusiikki oli alkanut jo kello kahdeksan ja orkesteri aloitti kello yhdeksän. Silloin oli ollut tanssiväkeä paikalla heti kahdeksasta lähtien. Paikoitusalueella kasvaa kauniit Norjan angervot rivissä isoina valkeina puskina erottaen autorivit toisistaan. Sisällä oli hiljaista kun lähellä puolta yhdeksää sinne menin. Musiikki soi. Ulkonäöltä tuttu herra entisen kotikyläni naapurikunnasta tuli juttelemaan kanssani. Oli moottoripyörämatkalla kaverinsa kanssa.

Orkesteri aloitti kello yhdeksän. Väki oli aika harvalukuinen. Minulla oli tilaisuus kuunnella orkesteria samalta istumalta lähes kaksi tuntia. Oli se sitä musiikkia, mitä aikojen alusta totuin kuulemaan. Alkuvalssien jälkeen esitettiin tangot Kuoleman paikan kera. Lähes perinteistä tanssimusiikkia oli suunnilleen ensimmäinen tunti ja toisella jo sitten nopeampia lajeja. Kaikki tuttuja kappaleita. Jotenkin oli nostalginen ja samalla haikea olo kuulla orkesteria, joka on ollut sydäntäni lähellä. Jos vaikka en koskaan sattuisi enää näkemään. No, kuollahan siinä täytyisi, jos niin menisi. Nämä kaksi tuntia heidän musiikkiaan oli sitä varmaa varjokuvamaista esitystä. En siihen voi kyllästyä.

Kello yksitoista poistuin paikalta tanssimatta yhtään kappaletta. Niin ei ole tainnut käydä koskaan ennen. Omat olivat syyni. Ulkona oli satanut ja synkkiä pilviä oli taivaalla. Ukkosmainen oli olo ympärillä. Kotia kohti ajaessani sää selkeni ja taivaanranta hehkui auringon laskun jälkeistä aikaa. Vihreän kullan hohto oli kadonnut puista. Uusi päivä oli pian alkamassa.