Savion lavalla 2.8.2008

Lauantai-illalle oli tanssipaikkoja tarjolla täällä sisämaassakin ihan liikaa tai ainakin olivat kohtuullisen matkan päässä. Säänjärven lavalla oli Nelinpeli, Kallioniemessä Teuvo Oinas, Riutanharjulla, no sinne olisi ollut matkaa, olivat PNP ja Varjokuva (kovasti poltteli lähtö sinne, mutta muistin, mitä ovat ruuhkatanssit), Iitiän lavalla Paula Koivuniemi ja Hannu Palo ja orkesteri Neljäs Mies sekä Savion lavalla tanssipaikkojen suosikiksi noussut Sinitaivas.

Jostain syystä vain Saviolle suunnistin tietäen, että siellä tuskin on tanssiväkeä, vaikka uskoin toisaalta Sinitaivaan vetovoimaan. Olin kuullut, että paikalla käy varttuneempaa väkeä. Nuoremmat tanssijat jostain syystä karttavat paikkaa. Edellisen kerran olin pari vuotta sitten, kun eräs tanssipari piti häiden jatkojaan ja meitä tanssituttuja oli aika monta paikalla. Silloin olivat mukavat tanssit.

Olin hieman vaille kahdeksan portilla. Lipunmyyntikoju oli kiinni. Siinä pitää pysähtyä, ostaa lippu ja jatkaa matkaa parkkipaikalle. Ajoin läpi ja pihalla olevalle järjestysmiehelle tarjosin lippurahan. Kelpasi. Perääni alkoi tulla muutama muukin auto, mutta hiljaista oli. Pian autoni viereen hurahti tuttujen auto. Siinä ihmeteltiin tanssien alkua, mutta iloksemme pihalle tuli orkesterin sielu ja pääsi halaamaan meitä pätkiä.

Väkeä tuli todella hitaasti. Orkesterin soittamaa levymusiikkia oli alussa muistaakseni vaille yhdeksään. Oikein hyviä kappaleita. Muutamat pariskunnat tanssivat ja ihan harvat herrat hakivat naisia. Kyllähän sitä väkeä ilmaantui, mutta pula oli herroista ja varsinkin tanssitaitoisista herroista. Sinitaivas esitti tuttuun tyyliinsä kaikkia tanssilajeja. Torvetkin olivat kovasti käytössä, mikä on oikein hyvä asia. Ja ne volyymit, miten he osaavatkin saada ne kohdalleen. Ei minkäänlaista hakkaavaa jumputusta, mitä olen päässyt lomanikin aikana kuulemaan. Sinitaivas on pettämätön musiikin suhteen ja kun lauluosuudet ovat juuri niin kuin pitää, niin ei paremmassa paikassa voisi olla tanssimassa kuin heidän illassaan.

Paikassa on hyvä valotaulu, jossa nauhana kulkee tietoja illan kulusta, orkesterista, vuorotuntihausta ym. paikan asioista. Oikein hyvä se oli. Siis mahdollisuus oli hakea sillä naistenvuorolla, jos ei muuten pääse tanssimaan. Eräs tanssituttu herra oli paikalla ja orkesterin alkuvalssille hän haki ja jotain muutakin tanssimme. Omat tanssini olivat satunnaisia, kun hakumahdollisuudet olivat rajatut. Naisia oli moninkertainen määrä haettaviin herroihin nähden. Herroja oli todella vähän.

Minun illan ensimmäinen iloni oli rumballe hakenut herra, jonka kanssa ensimmäisen kappaleen tanssimme vakio-otteella ja toiselle hän kysyi rumbamahdollisuutta. En ollut tohtinut sitä hänelle ehdottaa. Tämä tanssihetki oli kyllä muutoinkin historiallinen. Olin vähän aiemmin ihan huvikseni (tai oikeastaan erään pitkän herran kanssa oli hieman puhetta, että tanssimme, kun olen saanut piikkarit jalkaani – ei muuten tullut mitään siitä tanssista…) vaihtanut mummokengät korkeakantaisiin hopeakenkiini, vanhat kuin mitkä. Siinä seisoin sivuoven luona ajatellen, että kohta on luovuttava kengistä, kun edellä mainittu herra haki. Helposti tanssi sujuikin vartalokontaktissa. Niinpä arvoitus oli, miten rumballa jalkani toimivat. Hyvin meni ja vienti oli taitavaa. Hain häntä myöhemmin tangolle – mummokengät jalassa,  mutta siinä vaiheessa oli lattialla eteneminen jo hidasta, joten sitä tangon huumaa siinä ei oikein tullut. Mutta hyvin hän osasi edetä, vaikka aina joku pari teki edessä arvaamattomia liikkeitä ja joutui lähes pysähtymään.

Rumba onkin kohtalokas tanssi, sillä se toi mieleeni myöhemmin illalla – jäljet hiekassa, karttapiirroksen Littoisten lavan rantasantaan, maailmanmatkaajalle, joka osaa eksyä. Jenkalle minua siis haki herra, joka tuntui kovin tutulle ja selvästi tunsi minut. Mietin ja mietin. En vielä muistanut missä on tavattu. Sanoi jenkan lopussa, että myöhästyi hakiessaan minua rumballe. Sehän oli korjattavissa. Sinitaivashan soittaa kaikkea kaunista, mutta ei ne ihan oikeat rumbat olleet, mitkä sitten myöhemmin tanssin hänen kanssaan. Mutta mitkä askeleet ja mikä vienti! Hetkittäin luulin itsekin jo osaavani tanssia. Niin selkeä oli vienti kuvioissa, jotka vain aavistin. Todellinen kosiotanssi se oli, sillä unohdin kaiken ympäriltäni. Näistä muutamista unelmatansseista illan aikana minusta tuntui, että koko ilta oli loistava. Mitä muuta tanssin, se oli tavanomaista ja nyt juuri en muuta muista kuin nämä kaksi herraa ja tanssit heidän kanssaan.

Se pitää sanoa, ettei Savion lava ole tanssiväen suosiossa. Syy ei voi olla paikan, sillä ei kauniimmalla paikalla lava voi olla. Hieman kuin kalliolla, iso parkkialue, eri rakennukset narikalle, kahviolle, muulle juomiselle ja alas rantaan lyhyt matka, jossa isotkin purret voivat pysähtyä ja oli niitä nytkin siinä. Ilta-aurinko paistoi järven yli. Todellinen kesälava. Tanssijat vain saavat aikaan tanssipaikan synnyn ja keston tai kuoleman. Ja näitä tällaisia lavoja on Suomessa paljon. Mitä ajattelevatkaan ne tanssijat, jotka illasta toiseen kansoittavat isot lavat ja tanssivat ahtaudessa, jopa vielä todella vaatimattoman näköisissä paikoissa, vaikka tarjolla olisi pienempiä ja kauniita lavoja, joissa on ihan hyvä tanssimusiikki, vaikka ei nyt aina maan kärkisoittajat. Kai se niin on, että oma suu se on aina lähempänä kuin kontin suu.