On ihmisiä, jotka eivät pidä talvesta. Heidän täytyy asua asutuskeskuksissa, joissa ei näy lumen peitossa olevat puut ja metsät, ei kiemurtelevaa latua mäen kummulle kadoten lumesta notkuvien kuusen oksien lomaan. Nyt ympäröivään valkeuteen ei silmäni ole vielä sopeutunut, sitä ihmettelen ja sieluni täyttää rauha. Hiihdin äsken ensi kerran tämä talvena. Hyvä on aloittaa tämä valohoito koko kropalle sisintä myöten. Valoa elämässä tarvitsee olla ja toivoa.

Eilen sain taas kerran todeta, ettei mikään ole itsestään selvää ihmiselle. Jos äitini jo korkean ikänsä ja vaikean sairautensa takia ei elä enää kauan, niin toisen lähisukulaisen kohtalo oli mielessäni eilisen illan. Ajelin entiseltä kotiseudultani ja matkan varrella olin kuulemassa yhtä lempiorkestereistani. Ikäiseni sukulaismies tuskin elää enää kauan. Entä jos samanlainen tieto olisi omalla kohdallani. Miten siihen suhtautuisin. No, joka tapauksessa, jokaisen on elettävä oma elämänsä, koettava sen pituus ja vaiheet niin kuin parhaiten osaa. Onneksi emme ole täällä yksin.

Savonsolmussa oli esiintymässä Eija Kantola ja uudistunut Omega. Jäljellä on enää vanhasta Omegasta basisti ja rumpali. Tuntuu surulliselta, vaikka sekin on elämää. Ensin lähti koskentonsoittaja/haitaristi/laulaja joku vuosi sitten Finlander-orkesteriin ja nyt parin kuukauden ajan on ollut uusi puhaltaja ja kitaristi. Minulla kun tuo näkö ei ole parhaita, niin hetkittäin tuntui koko illan, että Varjokuvan Handen nuorempi painos se uusi kitaristi on. Kävelee samalla tavalla ja hiuksissa samanlainen mukava töyhtö.

Savonsolmun ravintolatila on kai hankala äänentoistolle. Orkesterin vastapäätä tanssilattian takana oli äänentoistolaitteet. Sali jatkui sivullepäin orkesterista katsoen pitkälle molempiin suuntiin. En kyllä saanut välillä selvää soitosta, vaikka yritin kuunnella miten uudet soittajat tuovat taitojaan esille. Istuin kauempana orkesterista baaritiskin suuntaan ja taukomusiikki, joka oli sitä parasta, mitä äänimies on aina esittänyt, ei välillä kuulunut sen valtavan äänten sorinan yli juuri yhtään. Siis paikalla oli juhlatuulella olevaa, kovaäänistä kansaa, ei ainoatakaan tanssinharrastajaa. Aplodien antaminen orkesterille oli niukkaa. Hieman tosin korjaantui solistin tullessa esiintymään.

Levymusiikki oli soimassa, kun menin ravintolasaliin puoli yhdeksän jälkeen. Eli tarkemmin, tangot olivat soimassa. Jo niistä tunnistin, että väliaikamusiikki on orkesterin, ei talon. Mikä minusta oli todella hyvä, niin ennen orkesterin esiintymistä kuului kolmet tangot. Kun sitten orkesterin omalla osuudella ja yhdellä solistin osuudella ja tauoilla kuuluivat myös tangot, niin niitä oli kaikkiaan seitsemän. Solistin toisen osuuden jälkeinen taukokin alkoi tangolla, niinpä läsnäoloaikanani esitettiin kahdeksat tangot ja kaikki olivat hyviä. Viimeisen osuuden jäi orkesteri soittamaan ja miten lie ollut tangon osuus siinä.

Solistin esiintyminen selvästi piristi juhlaväkeä ja huomioivat hänet kätten taputuksin. Käärmetanssi-kappaleenkin osasivat innolla liikkua lattialla. Solistin ensimmäisen osuuden kappaleet olivat entistä Eijaa. Toisella osuudella hän lauloi jotain uutta, beatia ja jotain ja kiitos kappaleenaan rokit. Väkihän piti niistä kovasti. Minä odotin Yön kuningatarta.

Tanssiväki ei mitenkään kaihtanut mitään illan musiikkia paitsi silloin illan alussa ennen orkesterin esiintymistä vain 2-3 paria tanssi välillä ja välillä hyvä tanssimusiikki soi tyhjälle lattialle. Tälle väelle olisi riittänyt koko illaksi mikä tahansa levymusiikki, sillä tanssilajirikkautta ei näkynyt ja kappaleiden lopussa aplodien antaminen orkesterille oli niukkaa. Miltähän siellä soittopuolella mahtoi tuntua!

Orkesterin ensi kappaleelle, foksia, haki salin ainoa tuttu herra. Sen jälkeen jatkoin istumistani ja pöytääni tuli kaksi muuta naista. Illan aikana kaksi vierasta miestä haki. Toinen useita kertoja sen jälkeen, kun ensi haullaan ilmoitti, että olen ulkonäkötuttu lavoilta eikä ole uskaltanut aiemmin minua hakea. Aiheesta - ei uskalla hakea - kävimme pienen keskustelun. Kieltämättä suljin kaiken ympäriltäni ja keskityin kuuntelemaan orkesteria. Paikalla ei ollut ketään, jonka olisin toivonut hakevan.

Aika erikoinen ilta oli kaikin puolin. Hyviä tanssikappaleita, runsaat tangot ja paikalla ei ketään, jonka kanssa olisi voinut kokea tangon syvintä olemusta. Hyvä puoli oli se, että pitkästä aikaa näin ja kuulin Omegaa. Siinä on minun mieleinen soittokunta, joka ei tällaisessa paikassa pääse oikeuksiinsa. Kun orkesterissa on nainen, kosketinsoittaja/haitaristi, joka toisenlaisessa paikassa soittaa argentiinalaisia tangoja ja laulaa kauniilla äänellä (lauloi nytkin alkuillasta ja muutoinkin taustalaulajana), rumpalina mies, joka on osannut tehdä samaan lajiin kuuluvan tangon lisäksi monia muita hyvin tanssittavia kappaleita ja basisti, jolla on hyvä ääni ja joka osaa pitää soittimensa volyymit kohdallaan, niin kyllä siihen joukkoon on kelvannut tulla uusien nuorten miesten. Puhaltajapojalla varmaan geeniperimä on mukana ja aika näyttää, miten hän osaa taitojaan soveltaa orkesterin jäsenenä. Nyt hän ei vielä saanut minua vakuuttuneeksi. Ehkä oikean tanssipaikan olosuhteet antavat paremman kuvan. Siihen tosin saattaa mennä aikaa, kun heidän esiintymispaikkansa ovat kaukana minun mahdollisuuksistani. Onneksi on ollut aikoja, jolloin olen päässyt usein heitä näkemään. Ei heitä voi koskaan unohtaa. Omega-annos on kyllä aika ajoin tarpeen;>)