Mäntymotellin perjantai-ilta 16.1.2009

 

Torstain iltamyöhään jatkuneesta matkustelusta johtuen ja viikon viimeiselle työpäivälle vähäiset voimani antaen ei ehkä olisi pitänyt olla kuin vaakasuorassa asennossa kotona. Mutta ei, kun Sinitaivas-orkesteri on esiintymässä, niin Mäntymotellille tieni vei.

 

Jos olisin muistanut Jin Saton ja biorytmit, niin tuskin vastoin kaikkia ennusmerkkejä olisin matkalle lähtenyt. Lauantaina, kun edelleen oli omituinen olo, niin arvelin, että jokin syy tähän on. Niinpä biorytmilaskuri paljasti totuuden. Alkuviikosta olivat jo voimavarani vähissä. Torstai oli pahin päivä eikä hyvältä näyttänyt koko viikonloppukaan. Nyt perjantaille olivat fyysiset voimavarani 82 % miinuksella, samoin tunnetila 85 % ja järkikin 29 % miinuksella. Lauantaille ja sunnuntaille fyysinen puoli ja järki olivat hieman siirtyneet lähemmäksi plusrajaa, mutta edelleen miinuksella ja tunnetila lauantaina miinus 95 % ja sunnuntaina täysi 100 % miinusta. No, lauantaille ja sunnuntaille oli mahdollista ryhdistäytyä, kun tiesi, mutta perjantai meni niin kuin meni.

 

Saavuin hieman vaille yhdeksän Mäntymotellille. Ennätin tavata muutaman tanssitutun pienimuotoisessa tapaamisessa. Kun tanssisalin puolelle pääsin, olivat alkuvalssit menossa. Väkeä ei kyllä ollut vielä paljon ja ennätin jo ”luvata” sinitaivaallisille, että kyllä tänne tanssijoita tulee. Erehdyin hyvässä uskossani. Etelän väki ei ajele pitkiä matkoja keskelle Suomea, kun tämä orkesteri kiertelee pitkin etelän linnoja ja on lähempänäkin kuultavana. Kai se niin on, ettei orkestereita tunneta kuin niillä alueilla, missä ne paljon esiintyvät. Järvenpäässä ainakin oli perjantaitanssit. Ehkä tanssiväkeä oli mennyt sinne.  

 

Sinitaivas-orkesteri kyllä esitti hyvää tanssimusiikkia ja läsnäoloaikanani varttia vaille yhteentoista mennessä esitettiin jenkat, masurkat ja polkat. Kuuntelin ne sujuvasti, sillä hakuvalinnat eivät kohdistuneet minuun. Soittajien naurettavan hauskaan ja myös näyttelemäänsä polkkaan katsoin iltani päättyvän. Katselin soittajien iloisia ilmeitä – ”pois mummot ja vaarit alta”- polkan soidessa. Vieressäni seisoi kaksi naisihmistä ja kumpikaan ei ollut kuullutkaan Sinitaivaasta, mutta totesivat, että on hyvä orkesteri.

 

Tanssimiseni jäi vähäiseksi ja osani oli kuunnella ja katsella esiintyjiä. Eikä siinä mitään vikaa ole. Mielelläni heitä katselen, mutta vielä mieluummin olisin tanssinut. Illan alussa eräs tuttu herra tanssitti kaksi kappaleparia. Tangolle haki eräs herra, jonka kanssa tango on tangoa. Myöhemmin soitetulle tangolle hain lähellä ollutta, myös tuttua herraa. Hän kun ei liikahtanutkaan paikaltaan, vaikka tiedän hänen pitävän tanssimisesta, niin huomasin vain käveleväni hakemaan häntä. Kaakonkulmalta iloinen ja reipas herra haki cha-chaalle.

 

Niinpä varttia vaille yksitoista jätin tanssipaikan. Oma itseni en ollut. Hyvä, että selvisin kotiin. Ihan hetken kävi mielessäni ajatus käydä tervehtimässä erästä orkesteria, jonka persoonallista ja taitavaa soittamista olen ihaillut. Mutta en jaksanut. Nukkumatti oli illan ihanin mies.