19.3.2010 perjantai - matkalla kohti tuntureita

Matkani alkoi kuten monta kerta aiemminkin, iltapäivällä perjantaina, Minna Canthin päivä, liputuspäivä. Yöpyminen oli tutussa majapaikassa välietapissa Oulussa. Joka kerta tunnen vapauden, kun lähden ajamaan kohti pohjoista. Kaikki jää taakse. Pieni, ihana poikakin. Tällä kertaa tosin olin puhelimessa pitkänkin aikaa. Harvemmin tapaamani työkaverin kanssa puhellen osa matkaa sujui nopeasti. Sää oli hyvä ja kuiva tie helpotti ajamista.

Majapaikasta oli lyhyt matka Oulun yöravintolaan Nightclub Tähteen. Tähän asti paikka on tanssipaikkana ollut lähes kohtuullinen, mutta nyt se alitti kaiken mitä vähintään toivon tanssiravintolan musiikilta. Tunsin itseni todella huijatuksi!

Kello 21 alkoi levymusiikki tai se oli jo soimassa kun menin sisälle hieman myöhemmin. Musiikki ei ollut lähellekään sitä mitä aiemmin olen kuullut paikassa. Oletan, että oli sama levynsoittaja kuin viime syksynä. Mistä hän löysikin niin jumputtavaa musiikkia tai sitten paikan musiikkisuunta on ohjeistettu uudeksi.

Muutamia, ilmeisesti kaupungin tanssijahelmiä tanssi lähes kaiken mitä jumputtamalla tuli. Kyllä bugilla pärjää siinä musiikissa. Kun levymusiikki vain jatkui ja jatkui, niin kuulin, että solisti Paula Koivuniemi aloittaa puolilta öin. Ja niin kävi, ettei orkesterikaan aloittanut aiemmin. Tällaisessa illassa en ole ollut aikaisemmin.

Niinpä sitä hakkaavaa iskelmää tai mitä se nyt olikaan esitettiin levyiltä melkein koko aika, kolme tuntia. Oli mukana tosin yksi valssi ja joku hidas kappale. Fusku, jive, chachaa ja rumbamainenkin kappale sekä tangot sopivat kolmeen tuntiin.

Väkeä kertyi puoleen yöhön mennessä salin täydeltä. Se oli biletysväkeä, joka täytti lähes kokonaan tanssitilan solistin aloittaessa. Oli paikalla muutamia ihan tanssitaitoisiakin, mutta pääasiassa suurin osa oli kai "konserttiin" osallistujia.

Muutamia kappaleita tanssin alkuillan aikana hyvässä viennissä ja tangotkin olivat mieleiset. Mikä lienee ollut hakujärjestys, mutta kun jotkut naiset hakivat herroja, katsoin paikan vierailijana voivani myös itse tehdä niin. Kahta herraa hain, valikoiden. Kahden herran tanssiinkutsuun vastasin kieltävästi. Erään herran kanssa sujui muutama kappale mieleisesti, herrankin mielestä. Ei kerta kaikkiaan ollut mitään haluja ihan ruuhkaisimmassa vaiheessa olla talutettavana ja tönittävänä. Kuuntelin Koivuniemen esitystä lähelle kello yhtä. Minua se ei sykäyttänyt yhtään. Niitä vanhoja ja kuluneita kappaleita hän esitti. Mikähän yleisön sai innostumaan

Lähellä yhtä hän esitteli orkesterin. Selvää ei juuri saanut, kuka soittaa mitäkin soitinta, mutta jokainen esitelty esitti perään pitkät luritukset soittimellaan. Olisi minusta riittänyt hieman vähempikin. Siinä vaiheessa poistuin nukkumaan ja olisi pitänyt tehdä se jo aiemmin.

Tyhjän saa pyytämättäkin. Lippu maksoi 17 euroa, mitä en ole ennen maksanut tanssi-illasta ja narikka taisi olla jonkun euron eli konserttilipun hintaa siinä kertyi. Tosin hänen konserttiinsa en olisi mennyt - jonkun muun kyllä. Tunsin itseni todella petetyksi. Olisiko minun jostain pitänyt tietää etukäteen, mistä on kyse Paula Koivuniemen ravintolatanssi-illassa???

20.3.2010 lauantai - matka jatkuu

Aamupalan jälkeen olin ajoissa liikkeellä kohti pohjoista ja niin oli paljon muitakin. Ajonopeus ei ollut kaksinen ja alle nopeusrajoitusten köröteltiin jonossa hitaasti, mutta varmasti. Ranualle kääntyi kymmeniä kilometrejä edessä ajanut heinäpaalirekka-auto. Vielä jäi matka-auto keulille ja sitä sitten ohiteltiin sopivissa paikoissa.

Aavasaksalla oli tapaaminen siskoni ja miehensä kanssa. Olivat palaamassa Lompolosta. Vaikka jonoa oli siinäkin kohdalla, niin tieltä oikealle kääntymiseni kahvipaikalle oli ollut maltillinen. Sanoi siskon mies, joka vapaallakin katselee poliisin silmin liikennettä. Tietää kyllä, että osaan ajaa toisinkin saamieni lappusten perusteella.

Siitä matkani jatkui ja olin myöhässä aikataulustani jonomuodostelman takia. Luovuin jo ajatuksesta ennättää suksille samana päivänä. Kuitenkin loppumatkan sain ajaa vapaammin ja perille päästyäni ehdin kuitenkin pienelle pyrähdykselle. Tuntuman siitä sain ja siitä oli hyvä jatkaa sunnuntaina.

Riemuliiterissä ja Pipolassa lauantai-ilta

 

 

Illalla sitten tunturitanssit aloitin Riemuliiterissä Kari Hautasaaren yhtyen musisoidessa. Harva orkesteri esittelee soitintensa synnyt syvät. Ne löytyvät heidän mukavilta kotisivuiltansa. Väkeä oli ihan kohtuullisesti. Tuttu herra Oulun tanssimekasta haki valssille, jenkoille ja jotain sylitanssiakin ehdittiin tanssia, kun jokin sisälläni teki lähtöä koko sen tunnin, minkä olin paikalla. Humppaa ja buggia sopi myös tunnin tanssi-ilooni sekä polkat vieraan herran kanssa ja vientiä en voi moittia. Jälkeenpäin ajatellen hänen tanssityylinsä kaikessa oli parasta viikon aikana. Jokin ei vain kohdannut minun tanssisieluni ja paikallisen väen kanssa.

Olin kyllä hieman arvannutkin omat tuntemukseni ja lyhyt matka oli siirtyä Ylläksen Kaivohuoneelle (Pipolaan). Paikalla olin sitten puoli kahteen saakka eli tunnelma oli toinen kuin alkuillasta. Jo yksin orkesteri Diesel sai musiikillaan tanssimielen aikaan. Kiitettävän hyvää oli heidän esityksensä. Ei huono ollut Markku Arokaan, joka antaumuksella ja kokemuksellaan lauloi monien sydämiin.

Aluksi väkeä ei ollut paljon ja sopi hyvin tanssimaan. Eräs herra tuli heti hakemaan ja kysyi arvellen, voiko hakea, kun oli Kaakonkulman tanssiseuran nuttu ylläni. En ollut ennättänyt riisua sitä pois. Niinpä hänen kanssaan tuli tanssittua monet kappaleet. Niin tangoja, chachaat, rumbat, valssit, polkat ja hitaita. Välillä eräs lähiseudun herra, oli ollut edellisenäkin vuonna tanssimassa, haki muutamille kappaleille. Hyvä tanssija hän on ja tanssinharrastaja. On heitä Lapissakin. Jokunen tuntematon herra tanssitteli välillä. Eipä tuttuja ollut paikalla tämän paikallisen herran lisäksi.

Tunturitanssit olivat siis aluksi kerrassaan hyvät, vaikka jostain syystä mieli ei ollut korkealla Riemuliiterillä. Jo kahdet polkkaparit illan aikana on yksi upeimpia asioita ja kun siihen lisätään hyvin viedyt tangot, niin ilta on jo niillä yksin pelastettu.

21.3.2010 sunnuntai - Äkäshotelli

Sunnuntain Äkäshotellin tanssit 21.3.10 olivat lähes kaaostanssit. Tanssitunnelmaa sain etsiä tai oikeastaan tunnelman loi yksin Varjokuvan musiikki. Orkesterin ja Handen nappulakoneiden välissä oli tanssilattia, jossa väki velloi kuin kiehuvassa padassa. Musiikki vaipui välillä ihmisten äänten tuottamaan meteliin, jota en kyllä ymmärrä. Miten niin paljon asiaa voi olla tanssilattialla. Koko tanssin ajan. Luulisi, että kappaleiden välissä voisi hiljakseen jotain sanoa partnerille, mutta ei. Taputukset orkesterille olivat miedot, jos ollenkaan, sillä omat jutut olivat tärkeitä. Sille väelle, joka oli paikalla olisi riittänyt levymusiikki. Mutta nimekkäillä orkestereilla talo kutsuu väkeä. Tuskinpa levytansseihin tulisi muita kuin todella tanssimisesta pitäviä.

Niinpä koko illan aikana tanssin kymmenen kappaleparia. Osan yläkerran tasanteella, missä oli tilaa. Hitaan valssin tanssiminen onnistui yläkerrassa ja hieman muutakin tutun herran kanssa, joka pitää Varjokuvasta varmaan yhtä paljon kuin minäkin. Varsinaisessa tanssitilassa, tungoksessa eivät tangotkaan tuntuneet hyviltä edellisen illan hyvän tanssijan kanssa. Niinpä Handen äänentoistolaitteiden luota oli näkymä lavalle ja se oli melkein ainoa ilo.

Toisena orkesterina oli Crystal, joka soitteli hyvää perusmusiikkia. Katselin rummuissa olevaa herraa ja kovasti muistutti erästä tanssiherraa Oulusta. Sukunimi olikin sama. Ilta ei oikein ollut onnistunut tanssiliikunnan puolesta, mutta toivossa on hyvä elää. Onhan näitä iltoja vielä jäljellä.

22.3.10 maanantai - Levihotelli - Varjokuva

Maanantain Levin tanssit olivat alkuperäissuunnitelmassani, vaikka ensiksi yritin sopia Korsuorkesterin tansseihin Riemuliiterille. Lähdin hieman myöhään liikkeelle ja paikalla oli niin paljon autoja, että tulijoita ohjattiin tienvarsiin ynnä muualle. Lisäksi linja-autolastillinen väkeä oli purkautumassa sisälle. Se riitti minulle. Jälkeenpäin sain tietää, että paikka oli ollut niin täysi, ettei tanssimisesta ollut tullut juuri mitään. Ennätysmäärä väkeä oli ollut paikalle. Niinpä käänsin auton keulan toiseen suuntaan. Oikeastaan olin hyvilläni tilanteesta. En sittenkään hyljännyt rakkaitaniSilmänisku

Niinpä Levihotellille jouduin melkein tanssien alkuun. Aluksi näytti väljälle, mistä en ollut yhtään pahoillani. Minulle tulee kai ahtaanpaikan kammo, kun ihmisiä on kylkikyljessä. Illan toisena orkesterina oli Dreams, kolmimiehinen orkesteri, jonka rumpali rohkeni esittää antaumuksella Elviksen kappaleita ja mm. Sauli Lehtosen Mun aika mennä on. Jotenkin viimeksi mainitussa tulisi esittäjän tulkinta olla upea. Aina se ei ole. Tai tietysti vertailukohdan ääni on mielessäni ja vielä joskus kuulen tuonkin kappaleen levyltä. Sauli Lehtonen ei unohdu. Orkesteri soitti ihan kelvollista tanssimusiikkia ja oikein mielelläni tanssinkin.

Varjokuva oli oma itsensä. Hieman vaihdellen eri iltoina ohjelmistoaan. Milloin painottaen musiikin tanssiväen ulkoasun ja "jalannousun" mukaan... Minua heidän musiikkinsa esitystapa koskettaa joka kerta, kun he aloittavat kappaleensa, oli se mitä tahansa. Millähän minut on rokotettu. Illan aikana on mukava kuulla myös Ramin lauluosuuksia ja useita levyiltä olevia kauniita kappaleita mm. Kokemäenjoen blues pitkästä aikaa.

Olen aina ollut vastaan sekahakua tanssipaikalla, mutta Levihotellin tansseissa se toimii. Ei mitään hämminkiä synny kuka hakee. Ehkä miehille kuitenkin annetaan mahdollisuus hakea ensin, mutta kyllä naiset hakevat sopivia herroja sopiville kappaleille. Itsekin tein sellaisia valintoja.

Jälkeenpäin hymyilyttää omat lyhytmuistiinpanoni kuten ihana, lyhyt, vaalea, pyöreä herra. Hänen kanssaan tanssin hyviä kappaleita. Paidan värin mukaan on helppo muistaa ja jos herra on etelänkin tanssipaikoilta tuttu. Erään sellaisen kanssa tanssimme myös useat kappaleet. Tuntematon, pitkä, silmälasipäinen herra haki tangoille ja hitaille valsseille. Mistähän hän arvasi hakea juuri niille Vienti oli hyvä.

Sitten muisti taas petti. Herra oli muistaakseni oululainen. Olisi pitänyt muistaa hänet, mutta pääasia, että humpat olivat oikein mukavat. Eräs varttunut herra haki foksille ja tanssikin hyvin. Ei aina kävelystä voi päätellä, miten jalka nousee tanssiessa. Tuntemattomia olivat yleensä herrat, mutta kaikki osasivat tanssia.

Taukoja oli minulla ja kahvikupin ääressä maailmaa, varsinkin tanssi/musiikkimaailmaa, tuli parannettua herran kanssa, jota kunnioitan miehenä vähäisestä iästään huolimatta. Hän on nähnyt ja tuntee koukerot kilpailevassa maailmassa. Kaipaan juttuhetkiä hänen kanssaan, sillä hän on harvoja miestuttujani, jonka kanssa ajatusmaailmat kohtaavat - ainakin välillä ja ymmärrämme toisiamme.

Pakkasyössä ajelin Ylläksen ympäri kauniisti valaistua parin kolmen vuoden vanhaa, kauniisti valaistua maisematietä pitkin Lompolon puolelle. Kyllä maailma on ihana paikka - yölläkin...

 

23.3.2010 tiistai Riemuliiteri - Channel Four

Taas yritys Riemuliiterille ja nyt se ei jäänyt yritykseksi. Channel Fourin kokoonpano olikin muuttunut. Kaksi entistä oli poissa. Orkesterin komistus, nuori herra Aki Metsälä, hanuritaituri oli ollut ilo silmille ja korville. Kun orkesterissa oli kaksi taitavaa hanuristia, jotka myös soittivat yhtä aikaa useita kappaleita hanureillaan, niin oli siinä tanssiorkesteri parhaimmillaan. Uudet soittajat ajan kanssa varmaan sulautuvat “kalustoon”. Vielä helmikuulla olin tansseissa, joissa aiempi kokoonpano oli paikalla.

Yhdistän aina hitaan valssin Sieluni soitto ja Channel Fourin enkä suotta. Onhan kappale rumpalin ja toisen soittajan yhteistyön tulos. Kappaletta esitti aiemmin myös tanssiorkesteri Väliaikainen, mutta se jäi pois laulaneen orkesterin jäsenen poistuttua. Tornados-orkesterin kitaristi Kai Lääti laulaa myös sen antaumuksella.

Tänä iltana kappale esitettiin naistenhaulla ja pitäisi olla tosi etukäteishakija, jos hyvän tanssijan sille ehtisi hakea. En tarvinnut yrittääkään hakemista, joten kuuntelin sen orkesterin lähituntumassa. Kukapa kappaleen voisi paremmin laulaa kuin rumpali. Siinä häntä katsellessani ja kuunnellessani tunsin mykistyväni sanojen ja sävelen takia. Parempi olikin olla kuulolla kuin kenties heikossa viennissä.

Toinenkin mielitanssini meni toisin kuin olin toivonut. Polkat tanssin jo aiempanakin iltana hakeneen herran kanssa ja se meni kauniisti. Sitä seuranneelle tangolle haki tuntematon herra sanoen, että tuli hakemaan, kun polkan tanssiminen näytti hyvälle. Ennätin jo ilahtua, että tangontaitaja minua hakee. Niinpä niin, tangot menivät foksina - Satumaa ja Lapin tango - eivätkä vientiaskeleet saaneet tangosieluani heräämään.

Erästä toista polkkaherraa, jonka kanssa myös aiemmin tällä lomallani tanssin, sain haettua yhdelle kappaleelle - foksille. Hän oli kyllä tämän viikon Lompolon seudun paras etelän tanssija. Myös etelästä oli itseäni pitempi herra, jonka kanssa aiempinakin vuosina olen tanssinut. Hänen kanssaan tanssiminen tuntuu tanssilta. Ikävä asia oli, kun aiemmilta vuosilta tuttu paikallinen, hyvä tanssiherra oli tullut tansseihin humaltuneena. Tanssimme sujui kohtuudella ja koko illan hän näytti lattialla olevan. Ehkä pää selvisi illan edetessä.

Tuntemattomia viejiä oli jokunen ja niistä kappaleista ei jäänyt mielikuvaa. Yksi etelän oikeaa kuntohiihtoa ja kilpailujakin harrastava herra oli saanut pienen tanssikipinän ja melko innokkaana hän tällä viikolla oli tanssimassakin joskin eräs karaokepaikka tansseineen kutsui häntä ehkä enemmän. Hänen kanssaan oli mukava tanssia syystä, että hänellä oli hyvät käsiotteet ja tanssijan kroppa (kai tietysti urheilijan kroppa). Tanssi-askeleet olivat kehittymässä ja kun rytmi säilyi, niin lattialla pärjäsi vaikkei vaihtoaskelta osannutkaan. Hetken huumassa lupauduin hieman opastamaan askelissa, joskus jossain. Toivon, että unohtaa, sillä ei minusta ole ketään opettamaan.

 

24.3.2010 keskiviikko - Pipolassa

Ylläksen Kaivohuoneella, Pipolassa, oli Marita Taavitsainen ja Koivuorkesteri. Soitot olivat tällä kertaa paljon paremmat alkuillasta kuin edellisellä tapaamiskerralla Martin Kievarissa. Maritan esiintymisen aikana volyymitaso nousi ja oli melko kovalla. Orkesterilavan ja tanssitilan jälkeen oli osin seinää kahdella oviaukolla varustettuna ja sen takana olevissa pöydissäkin oli välillä huumaavaa musiikin voimakkuus.

Herra Tinkala säesti solistia ja kauniita kappaleitahan hän laulaa. Monet ovat jääneet elämään pitkiksi ajoiksi. Joskus vielä kaipaan rumpuihin Aki Hietalaa. Kovin pitkäksi en iltaa saanut kulumaan. Hieman tanssia, hieman jutteluja kanssaihmisten kanssa, hieman alkoholitonta juomaa ja hieman lihasväsymystä. Niinpä tuttu mies, Nukkumatti kutsui mukaansa.

25.3.2010 torstai - Levihotelli - T.T.Purontaka

Levihotellilla oli T.T.Purontaka ja Tähtitaivasorkesteri. Toisena orkesterina oli viikko-orkesteri Dreams. Tästä illasta syntyi tanssi-ilta. Mistä se tunnelma tulikaan. Hyvä musiikki kummaltakin orkesterilta. Mukavaa tanssivaa väkeä. Leppoisa tunnelma.

Herra T.T. oli paljon hoikempi kuin muistin. Siitä onkin aikaa, kun hänet jossain olen tavannut. Tyylikkäästi puettu ja ääni on hyvä. Orkesterinsa soitti oikein hyvää tanssimusiikkia ja volyymimittari seinällä heidän takanaan pysyi lukemissa, mikä on sopivaa korville. Eikä tanssillisuus yhtään vähentynyt solistin aloittaessa niin kuin monille nimisolisteilla varustetuille orkestereille käy.

Dreams esitti myös hyvin ja monet heidän kappaleistaan olivat vanhoja, ikivihreitä, mutta todella kauniita kappaleita. Oikeastaan hämmästyin, kun heillä ohjelmistossaan oli useita sellaisia.

Täällä oli siis sekahakutanssit ja ei ollut mitään ryntäilyä päin jos toisinkaan. Ehkä juuri se sai aikaan levollisen olon itsellenikin. Minua ahdistavat hakurivien suuret massat, tönivät ja tuuppivat hakijat, varsinkin naisissa. Tanssi-into ja -ilo siinä katoavat. Täällä oli toisin.

Tanssilajivalikoima oli runsas, kiitos herrojen, joissa oli monta hyvää tanssijaa. Siinä sujuivat lattarit ja bugit, foksit ja fuskut ja kaikkea siltä väliltä tangoista valsseihin. Varsinkin länsirannikon kookkaan herran kanssa tangot ja hitaat valssit olivat ikimuistoiset. Jotain muutakin tanssimme. Omapituiseni herran kanssa sujui useita kappaleita oikein hyvässä viennissä. Kun polkatkin hänen kanssaan sain tanssia ja perään soitetut jenkat, jotka fuskuna tanssimme, niin olipa ilta kuin pilvissä leijuisi.

Lompoloon matka sujui myös hieman kuin pilvissä. Tuuli oli työntänyt lunta aukeilla paikoilla yli tien reunojen ja puuskissa se tuntui auton kyljessä. Vähän oli liikkujia tiellä, joten turvallisesti kaunista Ylläksen maisematietä laskeuduin Lompolon keskustaan.

26.3.2010 perjantai - Riemuliiteri

Minulla oli hieman valintavaikeuksia, kun Varjokuva oli Levillä, Jukka Hallikainen Äkäshotellilla ja Jaska Mäkynen sekä Nelostie Riemuliiterillä. Viimeinen ilta tällä erää Lapissa ja toivoin mukavaa läksiäisiltaa, mutta toisin meni. Ehkä valitsin väärin paikan tai sisäinen minäni eli ristiriitaisia tunnelmia.

Valitsin sitten lähimmän paikan, josta joudun ajoissa nukkumaan, koska aamulla kotimatkalle oli tarkoitus lähteä ajoissa ja tavata vielä illansuussa Varjokuva Martin Kievarissa.

Naisia kertyi tanssipaikalle runsaasti, siis liikaa ja suhteessa miehiin tosi paljon enemmän. Kun miehissä hyvin tanssivia herroja oli vähän, tilanne oli mikä oli. Pidän Mäkysestä ja orkesteristaan, joten kuulolla olin suurimman osan läsnäoloaikaani. Naistenhaullakaan en innostunut hakemisesta, sillä naisia riitti ja minulla ei ollut tarpeeksi teräviä kyynärpäitäItku

Sentään illan aikana jotain tanssin, mutta tanssiherroista ei mitään kipinää syttynyt. Sen sijaan tuttu soittaja saa tanssitaidollaan ilon tunteen aikaan. Tarkoitukseni oli tanssin lisäksi hieman jutella tauolla hänen kanssaan, mutta kun illan solisti esitteli orkesterin ja soittajan kommentilla, että tämä herra osaa tanssiakin, niin siitäpä ainakin eräs nainen innostui pitämään koko seuraavan taukovartin soittajaa lattialla. Että se siitä omasta jutteluhetkestäni. Aikaisen aamuherätyksen takia katsoin parhaaksi siirtyä yöpuulle.

27.03.10 lauantai - kotimatkalla - Martinkievari - Varjokuva

Perjantaina alkoi aurinkokin jo uupua koko viikon helottamiseen. Puoliaurinkoinen se päivä vielä oli, mutta kotiinlähtöaamuna lauantaina oli jo pilvistä. Jokin haikeus jää rintaani, kun tavarat olen saanut pakattua autooni. Toisaalta tiesin pitkän kotimatkan loppuvaiheessa olevan iloakin. Minä lähdin Ylläkseltä ja Varjokuva yön siivillä oli aloittanut kotimatkansa Leviltä. Sama päämäärä meillä, Martin Kievari, matkan varrella. Varjokuvalle se oli uusi paikka, minulle tuttu vuosien varrelta. He tosin olivat aiemmin perillä kuin minä.

Matkalla oli kyllä sään kaikkia elementtejä ja tuntui, että talvi oli kadonnut kertaheitolla. Niin kaunista kuin viikko oli pienessä pakkasessa ja auringon paistaessa pilvettömältä taivaalta, niin osasi sää vaihtua. En ollut koskaan ajanut kahta kahvi/ruokataukoa lukuun ottamatta niin pitkää matkaa kerralla. Niinpä perille saavuttuani hieman kello 19 jälkeen sain mahdollisuuden peseytymiseen ja hetken hengähtämiseen ennen tanssien alkua. Martin Kievarissa voisi hyvin yöpyäkin. Mukava oli ainakin se huonetila, jossa sain siistiytyä.

Ilta alkoi levymusiikilla, johon en ihan alkuun joutunut. Oiva Lampinen, paikan soittoguru, hoiti väliaikamusiikin ja ihan mallikkaasti. Ehkä hänellä on omia suosikkeja kuten Arja Sipola, jonka levyjä hän soitti. Ihan hyviä nekin. Paljon kappaleissa oli minulle tuntemattomia, mutta hyvin tanssillisia kappaleita.

Ei Varjokuvan väessä näkynyt päällepäin keikkaväsymystä, vaikka takana oli yhdeksän päivän matkat ja soitot ja nyt oli kymmenes ilta peräkkäin. Illan hauskin (?) juttu oli, kun Oiva Lampinen julkisesti kehui tanssiväelle taukomusiikkia hoitaessaan Varjokuvan Suomen parhaaksi tanssiorkesteriksi. Viime syksynä hän vielä suhtautui eri lailla. Hän soitteli silloin useita Pekkaniskan Poikien kappaleita. Kysyin silloin, että miksi ei soita Varjokuvan. Vastaus oli. Mikä orkesteri se on? Ei ole hänellä heidän levyjään. Nyt rumpali-Kyösti varmaan korjasi asian. Saa nähdä jatkossa, mitä soitetaan.

Tanssiväessä oli muutamia tuttuja, joten siltä osin tanssitut kappaleet olivat hyviä, jotkut erityisen hyviä. Olin aika paljon linnoittautunut Handen tuntumaan äänentoistolaitteiden luokse. Siitä näki hyvin orkesterin ja tanssiväenkin. Myös äänentoiston voimakkuus oli hyvin tarkistettavissaSilmänisku Oikeastaan siinä oli turvallista olla, sillä paikalla oli paljon muutakin kuin tanssiväkeä. Ainakin herroja seisoi joka puolella takaosassa. Niin vain siitä haki tangolle herra, joka ei ehkä tanssilajeista ole kiinnostunut. Ympäri pääsimme.

Kunpa oppisin unohtamaan, jos jokin ei minua miellytä. Tangon tunnelman kuitenkin haluaisin säilyttää tanssin aikana, mutta aina se ei onnistu ja saa minut vetäytymään syrjään. En halua toista samanlaista perään. Mutta se olikin ainoa. Mukavia ja välillä naurettavan hauskoja kappaleita tanssin erään herran kanssa, joka sietää minun omia askeliani.

Erään nuoren soittoherran isän kanssa oli pitkästä aikaa mukava tanssia. Tangot ja hitaat valssit myös kookkaan, tutun herran kanssa olivat hyvinkin lajienmukaiset. Se tuntuu hyvälle. Omapituiseni herra kalakukkokaupungista on iloinen tanssittaja ja taitavakin. Niinpä tangot, fuskuja, bugit ja joku sylitanssi jättivät tanssin ilon sisälleni.

Olin välillä kuulolla ja katselulla. Vuorotuntihaku toimii tässä paikassa, minkä kerran oli sekahaku, joka oli suuri sitä itseään (toista oli Levihotellin tansseissa). Naistentunnilla en jaksanut monta hakua tehdä ja varsinkin tangot taisivat jäädä yhteen omana hakunani. Tangoja soitettiin taukomusiikkinakin. Jäin kaipaamaan hevoskilpailutangoa, Kuoleman paikkaa. Se olisi ollut sielulle voitelua viikon matkasta Varjokuvan jäljillä.

Suksien päällä 20-26.3.2010

 

 

Lauantaina - hiihtäminen jäi vähiin. Matka Oulusta Äkäslompoloon oli hidasta. Tavallista hitaampaa. Niinpä majoittumisen ja hetken hengähdyksen jälkeen kiersin lyhyen lenkin.

Sunnuntaiaamuna - oli pakkasta lähelle 20 astetta, mutta pian se laski ja pakkasin reppuuni evästä ja tuulenpitävän takin. En tainnut vielä edes miettiä minne hiihtelen, mutta huomasin olevani menossa Latvamajan suuntaan. Sieltä on helppoa lähteä eri reiteille. Niinpä ihan aiemmin kokematonta reittiä hiihtelin puhevauhtia erään herran kanssa Ylläksen ympäri takakautta Aurinkotuvalle, jossa on aina paljon hiihtoturisteja. Ylläsjärven puolelta on sinne lyhyt matka ja paljon on lapsia ja vauvaikäisiäkin mukana. Kauniilla säällä, niin kuin nytkin, ulkoterassilla ja laavupaikalla otetaan aurinkoa, syödään eväitä ja paistetaan makkaroita.

Aurinkotuvalta Luosujärven uuteen kahvilarakennukseen on jokunen kilometri. Yllästunturi jää oikealle ja latu kulkeekin Luosujärvelle kiertäen tunturin eteläpuolelta. Alle kilometrin matka Luosujärven kahvipaikalta oli järven yli kauniille monin paikoin suomaastoon tehdylle ladulle, joka kulkee kuin aurinkokanjonissa. Aurinko saa lumikiteet säteilemään ja se hivelee silmiä. Täällä ei hiihtele ihmismassat. Yleensäkin syrjäiset ladut ovat rauhallisia ja tuntee olevansa erämaassa, luonnon keskellä, taivas kattona. Ensi kerran kiersin tämän reitin näin päin. On enemmän ylämaata kuin viettävää matkalla Velhon kodalle. Se on paikka, jonne Äkäslompolon puolelta on alle 10 km matka ja on hyvin suosittu reitti. Oikeastaan Lompolosta tulee sinne kaksi eri reittiä. Velhon kotaa pitää herra, joka on aina yhtä kohtelias ja munkkeja paistetaan koko ajan eli tuoretta on tarjolla. On siellä kaikkea muutakin syötävää saatavana.

Vaikka keli oli hyvä, niin tälle talvelle ominaista kiteyttä oli lumessa. Kävin ostamassa uudet sauvat. Urheiluliikkeen suksienhuoltaja kertoi, että poikkeuksellinen talvi on lumen takia. Lämpötila ei ole laskenut plussan puolelle ja lumen koostumus on erilainen, mikä puolestaan on aiheuttanut luisto-ongelmia. Monet valittavat, ettei saa hyvää luistoa aikaan. Ei omat suksenikaan olleet kaikin paikoin parhaassa mahdollisessa kunnossa. En ollut minä itsekään, joten vikaa oli kai suksien alla ja päällä. Ehkä pohjustustyötkään eivät sattuneet kohdalleen, ei pitoalueiden rajaukset yms.

Samassa asuinpaikassa asui suksien voiteluun ja kunnostukseen perehtynyt hiihtomies (joka “verrytteli” minun vauhdilla tämän lenkin) ja sain paljon tietoa ja kokemustakin, miten suksia tulisi käsitellä. Aiempina vuosina sukseni ovat olleet kunnossa ja niistä on kiittäminen entisen kotikaupunkini hiihtoseuraa. Nyt uuden kotikaupunkini urheiluliike laittoi sekä uudet että vanhat sukset ja ei taida heidän ammattitaitonsa olla kovin korkea.

Maanantaina - sitten hiihdin omia hiihtojani. Sää sen kun parani. Alle kymmenen asteen pakkanen, tosin lumessa asteita oli enemmän. Luistokin parani päivän mittaan auringon lämmittäessä niin hiihtäjää kuin luntakin. Minun mielireitilleni matkasin. Äkäslompolo-Kukastunturi-Kotamaja-Karhukota-Tammitupa-Haavepalo-Villen kämppä-Latvamaja ja Lompolaan takaisin. Siinä saa lähes päivän kulumaan riippuen, millaisia taukoja pitää ja kyllä pidänkin. Huono pohjakuntoni esti kilpailuhengen, joka vielä joskus yllättää itseni. Tällä lomallani se ei tullut mieleeni, vaikka ohittajia oli, jos oli jälkeenjääneitäkin.

Kukastunturi on paikka, minne suosittelisin kaikkien kynnellekykenevien hiihtävän. Sinne tosin on ylämäkeä hiihtipä Lompolasta tai vastapäisestä suunnasta Kotamajalta. Minusta on mukavampi hiihdellä loivaa, mutkittelevaa latua Lompolasta lähtien. Tällä ladulla ei montakaan hiihtäjää ole. Joku vastaantulija on. Latu-urat ovat sekä perinteiselle että luisteluhiihdolle. Ihailen niitä, joilla on taitoa ja voimaa hiihtää matka ylös huipulle luistelemalla.

Mutta ne maisemat. Aluksi on puustoa. Ne pienenevät ja lumi on kietonut ne paksuun vaippaansa. Ylhäällä pienet männyt ovat kuin kotipesiä. Niiden alaosa on vapaana lumesta ja lumi ympäröi ne. Pieni aukkoja on. Niistä voi mennä sisälle, ainakin pienikokoiset. Ehkä niistä saa tuulensuojankin. Laella sitten näkymät ovat valtaiset. Avaruus on mittaamaton. Toisia tuntureita joka puolella - kaukana. Nyt vain oli niin voimakas tuuli, etten kauan maisemia ihaillut.

Sitten alkoi alamäki Kotamajalle. Siinä on hyvillekin laskijoille haastetta. Latu kiertelee ja vauhti kiihtyy. Minä heikon polveni kanssa en riskeeraa ja aurailin monin paikoin. Kyllä reisilihakset joutuvat siinä tiukille. Kotamajalta Pyhäjärven suuntaan on alamaata puron varressa ja on helppoa hiihtää, melkein tasatyönnöillä pääsee eteenpäin viettävää latua. Siitä poikkesin Karhukodalle ja latu ei ollut ihan parhaimmillaan. Sitä ei kai pidetä niin hyvin kunnossa kuin kysytyimpiä turistireittejä keskustasta mm. Latvamajalle. Latu on hyvin vaihteleva ylä- ja alamäkineen ja mukavaa hiihdettävää. Muutamia vastaantulijoita on. Karhukodalla niin kuin muillakin levähdyspaikoilla on eväät ja juomat tarpeen.

Matka jatkui suo-osuuden yli ja nousi ylämaastoon Tammituvalle mennessä ja siitä eteenpäin oli pitkää helpohkoa nousua, mikä tosin vaatii sitkeyttä pituutensa takia. Iso Totovaaralla on sitten minun mielestäni Ylläksen seudun toinen, erityisen kaunis paikka, Haavepalo. Tuuli tuntui nyt täälläkin niin kuin Kukaksen huipullakin. Maisemia en kauan katsellut, niin kauniit kuin ne ovatkin.

Seudun paras alamäki alkoi täältä. Kilometritolkulla kaartelevaa alamäkeä, jossa vauhtia saattoi lisätä paikoin sauvomallakin. Koko loppumatka oli muutoinkin hyvin luistavaa Villen kämpälle. Aurinkoisen suomaaston kautta paluu Latvamajalle on aika yksitoikkoista, mutta hyvällä luistolla auringonsäteiden kimmeltäessä hohtavan valkoisessa lumessa se ei tunnu pitkältä. Latvamajalta Lompoloon onkin lyhyt taival jäljellä. Tämän päivän hiihtelyyn sain kulumaan taas työpäivän ajan, vaikken työtä ollut miettinyt sen jälkeen, kun suuntasin matkani kotoa Ouluun.

Tiistaina - hiihtelin Lompolosta vilkasliikenteistä latua Velhonkodalle. Reitille sopii laskuja ja nousuja. Ei kuitenkaan mitään vaikeita, joten melko pieniä lapsia on hiihtämässä vanhempiensa kanssa. Tuoreet munkit ja kahvia ei voi olla nauttimatta Velhonkodalla. Jotain taianomaista kodassa on ja herramyyjä silmälaseineen ja huivi päässä sopii kotaansa.

Velhonkodalta alkaa pitkä nousu, jonka päältä voi lähteä pitkälle reitille Hannukaiseen tai Luosujärven kahviolle. Minä suunnistin Tunturijärvelle, jossa aiempina vuosina oli pienimuotoista tarjoilua, mutta nyt jäljellä olivat laavut. Omat eväät ovat aina hiihtomatkoilla oltava varmistuksena.

Tunturijärveltä en ollut mennyt toista reittiä aiemmin ja se vasta oli hyvä. Alamäet ovat mukavia ja varsinkin jos ne ovat pitkiä niin kuin tämä oli. Aurinkotuvalla taitaa aina paistaa aurinko. Ihmiset ottavat aurinkoa ulkoterassilla ja laavulla ja kuka missäkin. Paikkaan pääsee lähimajoituspaikoista helposti. Lapsia vauvaikäisiin on mukana. Tunturijärvellä olikin nuori pari alle puolivuotiaan ahkiossa nukkuvan lapsen kanssa. Tai mikä sen kuljetusvaunun nimi nyt onkaan. Kuulin, kun kertoivat, että lapsi nukkuu vielä pari tuntia ja ehtivät jonnekin perille.

 

Aurinkotuvalta on vaihtelevaa maastoa Ylläksen itäpuolelle Kahvikeitaan laavulle, josta aukeaa rinnenäkymä pienipuustoiseen tunturin rinteeseen ja toisaalta itään alas, kauas suomaiseen maastoon. Kahvikeitaan laavulta pääsee rinteen kautta osin hyvinkin vaikealaskuista latua pitkin Varkaankurun laavulle tai Kesängin keitaalle. Latukartassa olevat mustalla merkityt latukohdat tarkoittavat täyttä totta: joko vaativaa nousua tai laskua. Minä kiersin tunturin takaa Latvamajalle ja siitä edelleen Hangaskurun laavun kautta Riemuliiterin nurkalta Lompoloon. Mitään väenpaljoutta loppumatkasta ei ollut ja siksi koetan kiertää vähemmän hiihdettyjä latuja. Tälle päivälle tuli lyhennetty “työaika”Silmänisku, mutta lähellä täyttä…

Keskiviikkona - jatkui sää, jota Lappi tarjoaa parhaimmillaan meille turisteille. Sukseni kunnostuspalvelu jatkui ja vaihteeksi seuraa oli myös ladulla auringon lämmittäessä ja saaden otsassa pipon rajan erottumaan entistä selvemmin. Kun Kukastunturi ja Haavepalo ovat suosikkikohteitani, niin sinne melkein vaistomaisesti suuntaan. Ei kanssahiihtäjälläkään ollut mitään sitä vastaan.

Tänään ei tuullut Kukastunturin huipulla. Matka sinne on jo sinänsä elämys. Ei taaskaan yhtään samaan suuntaan menijää. Ladut ovat hyvät, kuin junaradat ja luistelu-ura hyväpohjainen. Sitä ylämaata hiihtäessä silmät ahmivat ympäröivää luontoa ja koko elimistö on hyvänolon täyttämä. Sitten tulikin lähellä lakea jo perästä hiihtäjä.

Sieltä laelta avautuva näkymä joka puolella oli rauhoittavaa. Kun tuulta ei juuri ollut, siihen laelle saattoi jäädä joksikin aikaa ihailemaan luonnon kauneutta. Miten onnekas olenkaan, kun on mahdollisuus lomalla tehdä mitä haluaa. Täällä ylhäällä kaikki elämän asiat suhteutuvat. Mieleeni siellä tuli eräällä toisella tunturiseudulla vuosia sitten erään hyvän ystävän sanat. Katselimme muutaman ihmisen kanssa Luostotunturin vastapäisellä rinteellä olevan kauneimman näkemäni vapaa-ajan asunnon isolta kuistilta Luostotunturin huippua. Hetken hiljaisuuden jälkeen tämä ystävä sanoi - täältä katsoen elämästä ei puutu mitään. Ikävä kyllä tällä hetkellä häneltä puuttuu jotain, minkä soisin palaavan hänelle takaisin.

Se huimaavan pitkä alamäki Kotamajalle on joka kerta suorastaan pelottava minulle. Huonon polveni takia minulla ei ole varaa kaatua. Siitä seuraisi jotain, mitä en toivoisi tapahtuvan. Kotamajalta latu jatkuu alamaana puron vartta pitkin Pyhätunturin ja Lainion välistä oikein helppoa reittiä pitkin kohti Pyhäjärven kämppää. Maanantaina olin poikennut toista latua Karhukodan kautta Haavepalon suuntaan. Kanssahiihtäjä pohti vielä Pyhäjärvellä eri reittiä Pyhätunturin toiselta puolelta Lompoloon, mutta Iso-Totovaaran Haavepalon suuntaan sukset veivät.

Jos Kukaksen huipulta näkymät ovat hienot, ovat ne yhtä mahtavat Haavepalolta. Sieltä itse asiassa näkyvät tunturit Ylläs, Kesänki, Lainio ja Pyhätunturi. Kukastunturi jää matalampana Lainion varjoon. Sen osaa kuvitella olevan siellä takana. Oikealla takaviistossa on Ylläksen seudun ulkomuodoltaan komein, mahtavin, massiivisin tunturi, Aakenus. Siitä tulee mieleeni banaani, kun se pituudeltaan jyrkkäreunaisena ja pitkänä alkaa parin kolmen kilometrin päästä Haavepalon takaa kaartuen ensin pohjoiseen ja siitä jyrkästi länteen Pyhäjärven lähelle. Matkaa päästä päähän on reilu 12 km. Latukartalla se on ihan banaanin näköinen.

Tässä Haavepalolla tunnen jotain muutakin kuin avaruutta, rauhaa ja kauneutta. Tämä on kuin koti, jonne jokin minua vetää. Tämä on sopiva paikka liittyä joskus kaikkeuteen.

Mutta se alamäki Villen kämpälle. Siinä minut jätettiin kuin nalli kalliolle. Suksieni luisto ei ollut parasta tässä vaiheessa. Vaikka kuinka lykin, niin kilometrien pitkän laskuosuuden jälkeen hiihtokaveri oli häipynyt. Niinpä ennätin katsella ladun varttakin, komeita ikipuita, mutta piti latuakin katsoa, sillä ladussa oli aika kiperiä mutkia, joissa painonsijoitus oli merkityksellinen, ettei hujahtanut ladulta pois.

Jokaisella pysähdyspaikalla on väkeä ja näillä kaukaisimmilla paikoilla on ihan eri tunnelma kuin latukahviloissa, joissa on runsaasti väkeä. Jotka lähtevät kauemmaksi hiihtämään, ovat joko urheilijoita, enimmäkseen nuoria/nuorehkoja miehiä. Joskus myös nuoria naisia kiitää kovaa vauhtia ja iäkkäämpiä herroja. Suurin osa kuitenkin on varttunutta, Lapin vaelluksiin tottunutta väkeä, joilla ei ole kiire. Se on hyvä asia. Miksi etelän kiireen keskeltä pitäisi olla kiire täälläkin. Itselle on tärkeää, etten tiedä ajankulusta mitään. Kun aamulla lähden hiihtämään, saatan aikaa tarkista vasta iltapäivällä. Pääasia, että lenkki tulee tehtyä. Vauhti ei ratkaise.

Villen kämpältä on reilu kahdeksan kilometriä soiden poikki Latvamajalle. Tuo suo-osuus pienine puiden käppyröineen ja isompi puine saarekkeineen on auringon hehkuessa ja kimmeltäessä lumella on levollisen rauhoittavaa eikä niin tylsääkään, vaikka on lähes tasaista. Latvamajalta Lompoloon onkin sitten yksi hujaus ja taas tuli työpäivän pituus, mutta paljon miellyttävämmin.

Torstaina - autoilin. Tarkoitus oli ihan hiihtää Ahventunturilla, jonne oli joku kymmenen kilometrin ajomatka. Olin siellä käynyt viime syksynä jalkapatikassa. Silloin kerrottiin, että talvellakin sinne on mahdollista päästä. Että ladut ovat kunnossa. Sää oli mitä upein ja elin jo matkalla niissä näkymissä, mitä talvi suo tältä kauniilta ja karulta tunturilta. Maisemat olivat silloin syksyllä lähes jumalaiset, kun seisoimme pilvien yläpuolella. Kaukana satoi, pilvet roikkuivat etäällä olevien tunturien päällä ja sateenkaari liikkui aaltoillen pilvien ollessa voimakkaassa tuulessa.

Saavuin paikoitusalueelle maantien viereen eikä mitään merkkiä, että mitään latuja olisi minnekään. No, omaa tyhmyyttä se oli, kaikki pitäisi varmistaa ensin. En sitten kovin pitkälle enää lähtenyt, mutta parikymmentä kilometriä kertyi matkaa Lompolosta Velhonkodan kautta Tunturijärvelle, josta on paljon ylämaata Ylläkselle. Pidot eivät olleet suksissa ihan kunnossa, mutta ylhäältä alkoi laskuosuus Lompoloon, jossa riitti vauhtia, mutkia, kaartelua ja jännitystäkin. Näillä reiteillä liikkuu enemmän ihmisiä kuin takamailla, jonne mieluummin lähden hiihtämään.

Perjantai - meni naapurikämpän herran kanssa hiihdellen ja muutenkin. Suksien voitelu ja kunnostus toimi taasHymy Helppoa reittiä hiihdimme Latvamajalle. Sieltä edelleen Karhukodan suuntaan kääntyen tuntureiden Kesänki ja Lainio välistä Hangaskurun laavulle. Sieltä kiertäen ja loppumatka pitkään alamäkeä Riemuliiterin nurkan ohi Lompoloon.

Sää oli puoliaurinkoinen ja hetkittäin aurinkoinen. Muutaman asteen pakkanen oli sopiva hiihtosää luistonkin kannalta. Jotain kaipuuta jää viimeisenä päivänä hiihtäessäni. Tulenko kenties seuraavana vuonna. Missä kunnossa olen. Käytänkö kaikki lomani matkailuun Keski-Eurooppaan pientä miestä katsomaan. Tulevaisuus ei ole oikein selvä. Muutokset tuovat epävarmuutta, mutta päivä kerrallaan on helpompi elää.

Iltapäivän lopulla ennätimme kaupoille etsimään tuomisia kotiin. Eväskorissa pizzoja syödessämme maailma parani kovasti. Varjokuvan Kyösti on paikan elävä mainos eikä turhaan. Olen ollut samaa mieltä asiasta - tässä paikassa osataan tehdä todella suussa sulavia pizzoja.