15.05.2010 Revontulessa

Nyt ei aurinko paistanut suoraan silmiini niin kuin edellisenä iltana ajaessani tanssipaikalle. Eikä käsivarsinkaan, jotka silloin paljaina ottivat vastaan auringon säteet tuulilasin läpi. Ajelin vastakkaiseen suuntaan Revontulen tansseihin ja ihan vaan orkesteri La Stradan takia. Tietysti toivoin, että paikalla olisi edes yksi tanssittaja eikä koko seudun tanssiväki olisi mennyt Syvälahteen Anne Mattilaa kuulemaan. Minä olin heidän tansseissaan edellisenä iltana. Matkalla silmäni lepäsivät luonnon kauneutta katsellessani. Kesä puhkesi hetkessä hennon vihreässä sävyssään täyteen loistoonsa. Nyt jos voisi ajan pysäyttää.

Saavuin perille juuri kello yhdeksäksi orkesterin alkuvalssin soidessa. Jo siinä oli juhlallista tuntua. He osaavat soittaa. Näin vähää ihmismäärää en ole paikassa tavannut. Pariskuntia lähes kaikki. Alkuillassa alle viisi irtomiestä ja juuri ja juuri yli viisi naista. Niinpä, kun huomasin, että lavalla oli “supermies”, 10 v ikää, kipaisin autosta hakemassa kameran. Muutaman kuvan sain ja pois lähtiessäni puolilta öin sisääntuloaulassa sain hyvissä valoissa kuvattua lisää.

Ravintola/tanssiväki lisääntyi illan aikana, mutta arvioni mukaan 40-50 paria oli tanssimassa ehkä joku pari enemmän Anita Hirvosen esiintymisen ajan. Tanssijat olivat suunnilleen pariskuntia tai muuten yhdessä tanssivia. Illan musiikki oli sitten sitä, mitä arvelin sen olevankin aikaisempien kokemusteni perusteella - tanssimusiikkia parhaimmillaan.

Orkesterissa oli tilapäisesti soittamassa Ami Jaara, joka myös lauloi paljon. Trumpettia soittava Jari Nurminen ja toiset soittajat ovat aiemmin laulaneet ennen solistin esiintymistä. Jari lauloi nyt kuten edelliselläkin kerralla ruotsinkielisen kappaleen, joka aiemmin ilmoitettiin mamboksi. Hänen ranskankielistä kappalettaan en nyt kuullut, ehkä se esitettiin illan lopulla, kun en enää ollut paikalla. Voisin melkein sanoa, että istuin La Stradan konsertissa kolme tuntia. Eikä paha juttu, mutta kun musiikki oli viimeisen päälle tanssittavaa, niin se vasta oli siedätyshoitoa itselleni.

Orkesterin musiikki ja soittaminen päihittää mennen tullen muutaman tanssilavojen suosikeiksi nousseen orkesterin, joiden musiikissa koen jotain epämääräisyyttä musiikillisten kikkailujen takia. En tunne niissä tanssillista iloa. Mutta jo yksin tämän orkesterin kuuleminen saa mielihyvän aikaan. Tanssiminen lisäisi sitä varmasti vielä paljon. Esitetyissä kappaleissa oli monia aikaisemmin kuulemiani ja sellaistakin, mitä en ole kuullut. Trumpettiosuuksia oli hyvin paljon ja hellyttävä oli eräässä humpassa näytelty osuus nuoren soittajan kanssa. Nuori herra istui takana isänsä vieressä ja soitti percussioita ja yhden kappaleen ajan oli isänsä paikalla rummuissa.

Koko joukko Jaaraa lukuun ottamatta oli tuttuun tapaan smokit yllään. Valkoinen paita ja musta rusetti nuorella herrallakin oli sykähdyttävä. Sainkin otettua hänestä ja orkesterista eteisessä pois lähtiessäni kauniin kuvan. Muistojen albumissani alkaa olla monta kuvaa minulle mieluisista soittajista ja muutamasta solististakin.

Anita Hirvosen esiintyessä olin paikalla hänen yhden osuutensa ajan. Entisenlainen, aito ja rehellinen esiintyjä hän on ja ääni on edelleen hyvä. Tuttuja olivat hänen välipuheensa, mitkä saivat väen nauramaan. Se kai oli tarkoituskin. XL-koko kun naurattaa meitä ihmisiä, varsinkin jos se ei koske meitä itseä.

Ei tule mieleeni, olenko koskaan ollut yhtä puutunut penkissä istumiseen kuin nyt. Ensimmäisellä tunnilla talon puolesta (muutamia henkilöitä vuorottelee tansseissa hoitaen tuuletusta, vuorohakutaulua, vesipistettä yms. ja joskus jopa tanssittavat) eräs herra haki tangolle ja samalla tunnilla eräs hyvin varttunut herra haki hitaalle valssille, joka meni sujuvasti välitahdissa, molemmat kappaleet.

Seuraava tunti oli naisten hakua ja istuin sen liikahtamatta paikallani. Ne muutamat yksin tulleet herrat, ei varsinaisia tanssijoita, saivat hakuja muutamalta naiselta. Kun taukomusiikkina oli soitettu tangopari ja orkesterikin soitti nyt oikeat tangot, ei mitään Seinäjoen uuden tuulen sovituksia ja varsinkin se toinen, Kitaratango, oli kerrassaan jalat alta vievä - penkissäkin.

Kolmannella tunnilla erään pariskunnan herra haki chachaalle. Anita lauloi. Joko minun jalkani tai tietysti kai minun jalkani, ei löytänyt rytmiä kuin pätkittäin. Omasta mielestäni laulu ja bassot eivät menneet yhteen, mutta olipa syy mikä tahansa, tanssin ilo katosi ja herraa varmaan harmitti hakemisensa.

Sitten Anita ja orkesteri lähtivät tauolle ja syttyi naistenvuorovalo. Oli aika jättää tanssipaikka, vaikka Anitalla oli vielä yksi osuus ja orkesterilla ilmeisesti puolituntinen sen päälle. Mietin siinä istuessani, että kaikki on oikeastaan ihan päälaellaan. Niin kuin edellisenä iltana Hiekkarannan tansseissa. Huono lattia ja tupa täynnä väkeä. Nyt yksi parhaita lattiapintoja ja ei tanssijaherroja paikalla, jos ei nyt paljon muutakaan väkeä. Sitten varsinkin etelän tanssipaikoissa tungos pahimmillaan ja naisia 2-3 kertaa enemmän kuin miehiä. Millähän systeemillä saisi tasaisuutta aikaan vai onko elämän oltava aina yhtä onnen kauppaa ja kuoppainen tie.