06.07.2010 Hiekkarannan lavalla Varjokuva

Minulla oli lomaviikko. Tarkoitukseni oli alkuaan käydä taas kerran katsomassa tangomarkkinoita, mutta elämäni myllerryksessä siihen ei jäänyt pienintäkään mahdollisuutta, jos ei tällä viikolla tehnyt mielikään. Jälkeenpäin kuulin, etteivät markkinat olleet entisten veroiset, jos niitä nyt jollain mittaa. Markkinat mitkä markkinat, mutta mukavahan tangokaupungissa on muuten oleilla ja tutustua paikkoihin ja kaikenlaisiin esityksiin ja tavata tuttujakin.

Alunperin olin ajatellut tarkistaa Varjokuvan "soitot" tiistaina ja matkata Seinäjoelle keskiviikkona. Nyt viikosta tuli tanssiviikko. Tai sellaista oli ollut jo pitempäänkin, vaikkei lomaa ollutkaan. Kesälavoja on joka puolella ja hyviä tanssiorkestereita. Miksipä en nauttisi kesästä ja musiikista ja tanssistakin.

Virroille on mukava ajaa, suoraa tietä, nähdä kauniita maisemia ja olla omissa ajatuksissani. Perillä on jo tutuksi tullut kesälava, kauneimpia mitä tiedän. Ympäristö sen tekee. Ranta ja aukeava ulappa ja auringonlasku myöhemmin illalla. Väkeähän tietysti oli paikalla, kahdenlaista, ainakin. Tai useammanlaista. Jani & Jetsettersien ihailijat, Varjokuvan fanit ja muuten vain tanssimaan tulleet sopivat hyvin oleilemaan samalla lavalla.

Musiikit olivat kummallekin orkesterille tyypillisiä. Ilta oli siis aika kitaravoittoinen, mutta nopeudet musiikissa erilaiset. Varjokuva soitti monia hitaita tunnelmallisia kappaleitakin niin kuin ennenkin. Niinpä minä “kauan katsoin….” noita soittajia, jotka tasan seitsemän vuotta aiemmin soittivat sydämeeni. Nuoria he olivat silloin ja taidan nähdä heidät aina samanlaisina silmissäni. Vakavuutta ilmeissä, pieniä hymyjä, joskus keskeistä iloa, mutta harvoin mitään isompia muutoksia. Tummaa kangasta vasten heidän profiilinsa ovat painuneet mieleeni. Herrasmiehiä he ovat ja toisinaan kappaleiden lopussa yhtäaikainen kiitoskumarrus tanssiväelle on kaunis.

He ovat toteuttaneet alkujuuriaan, rautalankaa, mutta ei metelöimällä, vaan pääasiassa hillitysti. Joskus joku kunnon rautalankakappale näyttää saavan heidät syntymään kuin uudelleen. He ovat ottaneet huomioon soitossaan, että musiikki on tanssittavaa ja perinteinen tanssimusiikki onkin vallalla. Soittimiahan riittää orkesterilla, joten kansantanssilajitkin soivat hyvin.

Alkuillasta tanssin jonkin verran, mutta hyvin paljon olin katselu-kuuntelulinjalla. Avioliitoissa, kai muissakin liitoissa, kerrotaan, liekö tilastoja vai muuta koottua tietoa, että seitsemän vuotta on kriisin paikka ja ihmiset lähtevät eri teille. Mietin joko minun olisi aika luovuttaa ja antaa poikien soitella ilman tarkkaavaisia silmiäni ja kaiken kuulevia korviani. Mutta kun lähelle tulevat esiintymään, huomaan olevani paikalla mitään miettimättä. Niin kai se on hamaan kuolemaani asti…