05.12.2010 Kisarannassa

Kaksi on orkesteria, joiden “jälkiä” olen seuraillut yli seitsemän vuotta. Varjokuvaa hieman kauemmin kuin Pekkaniskan Poikia. Kaksi täysin erilaista orkesteria ja kumpikin omalla musiikillaan sai minut valtoihinsa.

On tullut toisiakin orkestereita, jotka saavat sydämeni sykkimään. Tanssimusiikin moninaisuus ja muusikoiden erilaiset taidot herättävät mielenkiintoni. Kuuntelen hyvin paljon mitä soitetaan ja miten soitetaan. Niinpä tanssipaikkavalintani ovat enimmäkseen orkestereista johtuvia. Voisihan sitä tanssia missä tahansa ja kenen tahansa soittaessa, mutta jokin siitä puuttuisi. Tanssiminen on minulle yhteiseloa myös musiikin kanssa ja kuuntelen myös sanat. Siksi ehkä en välitä jutella tanssin aikana.

Itsenäisyyspäivän sijoittuminen maanantaihin soi minulle mahdollisuuden sunnuntaitansseihin pitemmän matkan päähän. Tiesin odottaa väen paljoutta, kun Pekkaniskan Pojat ja Sinitaivas ovat paikalla. Enkä erehtynyt. Kumpikin orkesteri vetää laajalta alueelta tanssijoita. Toissaillan kulku oli hyvin muistissa ja ei tämä ilta tuonut lisäarvoa tanssimisen suhteen.

Tanssiväkeä oli varmaan vielä enemmän kuin perjantai-iltana. Muutamia mukavia tansseja oli illan aikana kohdallani. Muutama herra haki ja itse hain vielä vähemmän. Paikan naisten hakutekniikka on taitavaa, lennossa vaihtoja. Oma piiri pyöri tehokkaasti eli turha oli yrittää sekaan. Paljon jäi naisia seisomaan ja istumaan herrojen haun tapahduttua. Onkohan siellä samanlaista joka tanssi-ilta. Miten ne monet nuoret ja kauniitkin naiset jaksavat odotella haetaanko kerran tai pari tai ei ollenkaan.

Mutta lavaesiintymiset olivat illan ilonani. Ja juttelut muutamien tanssituttujen kanssa. Yön syliin lähdin nytkin puolilta öin. Kotimatkalla ennätin miettiä tätä tanssimaailmaa, sen ehtoja ja edellytyksiä ja kovuuttakin. Lempeyttä se ei tunne. Kohtuudesta puhumattakaan. Jokainen on oman onnensa seppä. Mistä onni sitten löytyykään.