05.02.2011 Revontulessa

Neljä viikkoa tanssimatta - paljonko se on ihmisen elämässä. Mutta jos se on pakollista, niin siinä ennättää miettiä entä jos ei koskaan voisikaan käyttää jalkojaan tanssimiseen. Mikä olisi korvaavaa, mielihyvää tuottavaa tekemistä. Ja kuitenkin, joskus jo elämä voi olla kullan arvoinen.

Mutta nyt luvan perästä sain tehdä harkintani mukaan entisiä juttuja niin kuin hiihtämistä ja tanssimistakin. Kyllähän ensimetrit ladulla olivat arvoitus, mutta kun se sujui, niin riemullinen olo siitä tuli. Mutta hiljaa kaikki oli aloitettava, niin kuin ne kolme kappaleparia myöhemmin tanssipaikalla. Niinpä yksin autolla ajaminen 60 km oli arvoitus, mutta onnistui.

Revontuli oli Rosso-orkesterin ja Tarja Lunnaksen esiintymispaikka. Eihän minun käveleminenkään ole vielä normaalia, joten istumapaikan etsin hakualueen ulkopuolelta. Kahvin ja Runebergin tortun nautin ennen tanssien alkua. Ja siinä samalla baaritiskin luona törmäsin illan solistiin. Viime vuosien aikana on vaihdettu muutama sana, kun on kohdattu.

Orkesterin väkikin oli vielä syömässä ja uutta verta näytti olevan joukossa. Uusi basisti oli kookas herra. Entinen oli kesällä siirtynyt tanssiorkesteri Myrskytuuleen. Kitaroissa oli vakituinen herra ja tilapäisenä lisänä oli toinenkin kitaraa soittava herra. Anna-Liisa Väkeväinen oli jo Omegan jätettyään hyvin kotiutunut tähän joukkoon.

Minun iltani sujui siis lähes kuunnellen. Tanssiva väki oli osin selkäni takana, joten en häirinnyt katseellani heitä. Varsinainen tanssiväki ei kyllä ollut paikalla, mutta muuta väkeä oli kylläkin runsain mitoin. Niinpä orkesteri oli tässä tilanteessa “suurennuslasini” alla.

Ilta alkoi levymusiikilla ja puoli kymmenen aloitti orkesteri ja puoli yksitoista solisti kahdella osuudellaan. Orkesterilla oli vielä sen jälkeen oma osuus. Ensimmäisellä orkesteriosuudella oli oikein hyvin tanssittavia kappaleita. Anna-Liisa lauloi ja pojatkin. Upea oli Anna-Liisan englanninkielinen hidas valssi, jonka nimi meni ohi korvieni, vaikka kysyin vielä sitä, kun Anna-Liisa tuli juttelemaan seuraavalla tauolla. Olin kai kummastus vain istuessani tanssipaikalla. Toinen hidas valssi oli Tennessee-niminen, jossa on selkeät rytmit eli tuntuisi helpolta pysyä oikeassa tahdissa. Sitä kuunnellessani oli pakko katsoa, miten väki tanssii. Ja tanssihan se. Osa tahdissa ja ykkönen oli hyvin hallussa, osa välitahdissa ja jotkut saivat askeleensa välimaastoon. Minulle jäi tunne, etteivät monet edes tiedä hitaan valssin askelikosta mitään. Onko sillä väliäkään. Jalat vain lähtevät liikkeelle silloin kun itsestä sopivalta tuntuu. Hitaita valsseja tuli toisetkin illan aikana solistin laulamana.

Ensimmäisellä orkesteriosuudella Anna-Liisa soitti kaksi argentiinalaista tangoa. On hänellä taidoissaan Omega-ajoilta kolme muutakin, mutta taitaa harvemmin niitä esittää. Illan musiikki oli orkesterin huolehtiman taukomusiikin kanssa hyvin tanssittavaa. Jos nyt en salsaa tai sambaa kuullut enkä ennen viimeistä osuutta kansallisia tanssilajeja. Lähdin pois orkesterin aloittaessa päätösosuuttaan.

Tarja Lunnas lauloi yhtä upeana ja upeasti kuin ennenkin. Hänen ääntämisensä on ihailtavaa. Sanan viimeinen kirjain kuuluu selvästi. Merkille pantavaa oli kummankin naisesiintyjän muodonmuutos. Hoikkuus ja iloisuus jätti jälkeensä vuosia. Kumpikin näytti kukoistavan.

Tarja on pitkän linjan esiintyjä, joka oli tangoprinsessa vuonna 1989. Hän on edelleen yksi parhaita naissolisteja Suomessa. Hänen esittämistään kappaleista monet olivat ikivihreitä, tuttuja, kauniita ja oikein tanssittavan hyviä. Erityisen kaunis oli kappale Maailmain.

Niin, ajatus oli olla edes yrittämättä tanssimista, mutta harkinnan jälkeen tutun herran hakiessa, lähdin lattialle. Rauhallisesti viety foksi sujui hyvin ja myöhemmin illalla toinen samanlainen hänen kanssaan. Kolmas kappale oli erään tutun herran hakema. Siitä kyllä kieltäydyin, mutta herra arveli sen sujuvan. Buggia se oli. Epäilin kyllä, että tanssi loppuu heti alkuunsa, mutta taas rauhallisesti vietynä selvisin siitä. Siinä olikin ihan riittävästi jaloille töitäHymy

Jututtamassa minua kävivät muutamat tutut ja joku vieras pariskuntakin istui samaan pöytään. Mutta aika rauhallinen oli iltani. Ehkä seuraavaa yritystä parketeilla on paras odottaa jonkin aikaa.