Haikan lavalla 5.6.2011

Matka kotiin Haikan lavan kautta oli tämän matkailun mieluinen päätös. Se, että kolmen päivän aikana olin hakoteillä useampaan kertaan Eniron lähes täydellisten ohjeiden seurannan jälkeenkin, ei haitannut.  Aina vaan perille osuin, vaikka tykytyksiä tulee, kun huomaan ajaneeni ohi risteyksen tai liikenneympyrästä ulosmenotien väärin enkä äkkiä huomaa missä edes olen. En kyllä paljoa eksynyt ensimmäistä kertaa Haikan lavalle mennessäni. Uskoni vain loppui kesken, vaikka oikealla tiellä olin ja lähes perillä.

Edellisten päivien ajohuuhailujen jälkeen lähdin Tuusulan järven tarunhohtoisilta rannoilta ajoissa kohti Tamperetta. Tuo edellä mainittu seutu, kun on jäänyt mieleeni erään Tanssinet-kirjoittajan niin koskettavan upeista kirjoituksista - kesäajaltakin. Nyt löysin tallentuneena vain lumien aikaan olevat kirjoitukset.

Näinä matkailupäivinäni  sää oli oikea kesäsää. Aurinkoa ja tuulta, ei pilven hattaraa minne ajoinkin. Maisemat eteläisessä Suomessa ovat erilaisia kuin kotipaikallani. Laajoja peltoja, joita savolaiset pikkutilojen kivikkopeltojen viljelijät katselisivat jopa pienen kateuden vallatessa. Ei heitä enää kyllä taida ollakaan. Kaikessa on siirrytty suureen.

Luonto oli herännyt kylmän jakson jälkeen eloon. Kaikenlaisia niittykukkia loisti väreillään joka puolella. Pihlajakin kukki jo ja juhannusruusut oli avautumaisillaan - nuput pullistelivat ja odottivat hetkeä, jolloin saisivat avautua koko maailmalle. Kun ajoin pikkukatujen pätkiä tanssilavan paikoitusalueelle, ei siellä tietysti ollut vielä ketään. Puusto oli runsasta ympärillä. Niittyleinikit kukkivat puiden varjossa isoin kukin. Juhannuskukka (metsäkurjenpolvi) oli isoina pehkoina tien varressa. Metsään karanneita puutarhamansikan kukkia katseli minua kohti terälehdet valkean kutsuvina.

Epätasainen polkua leveämpi tie jatkui niemeen. Tuli Särkän lavan seudun tuntua. Lipun myyntikoppi oli tyhjänä. Aitaustakin siinä oli. Oikealla oli kunnon ulkohuussi, sen tiesin myöhemmin. Siisti kun mikä, oli kunnostettu, vesituli ja meni. Sitten avautuikin telttalaitos, jossa oli myytävänä myöhemmin illalla muurinpohjalettuja, joita pyöritteli tanssitaitoinen herra. Makkaraakin oli saatavana. Ei tosin herra tälle illalle esiliinaa heittänyt pois. Asiakkaita hänellä oli kyllä pitkin iltaa. Kahvia ja ym. lisukkeita oli myös myytävänä.

Tanssilava kökötti siinä ylempänä kalliolla. Vettä molemmin puolin ja edessäkin. Niemi päättyikin siihen ja laskeutui kalliona järveen, jossa komea silkkiuikkupariskunta kaarteli kuin tullakseen mukaan illan menoihin. Kalliolla oli penkkejä, jossa ihmiset vilvoittelivat illan mittaan.

Minun iltani alkoi siis, kun kävelin piha-alueelle ja kysyin, joko pitkämatkalainen saisi kahvia ja pullaa. Sainhan sitä. Kun tanssimekon vaihtaminen tuntui autossa hankalalta, sain pikkuruisessa huoneessa vaihtaa vaatteet (solisteille tarkoitettu). Paikan järjestäjiin kuuluva tarmokas herra otti minut huostaansa, ensimmäisen asiakkaan, paikan ekakertalaisen. Yksi järjestysmies oli tuttu ja totesi minun olleen etelän lavoilla, missä myös on järjestyksen valvonnassa.

Mutta ennen tätä vaatteenvaihtorumbaa kipusin portaat tanssilavalle, jossa matkani aiheuttanut orkesteri purki tavaroitaan ja pientä instrumenttien kokeiluakin oli. Basisti Pete kyllä sai minut tälle matkalle, kun aiemmin oli puhetta etelän lomastani. Siinä oli myös “isoksi kasvanut” solisti Marko Lämsä, myös paikanpitäjiin kuuluvana. Hyvä, että tunnistin. Muistin hänet lyhyemmäksi, kun aikaa on edellisestä näkemisestä. Mutta yhtä hänen tanssi-iltaansa en unohda. Eikä sitä unohda eräs toinenkaan. Syvälahden lavalla hän lauloi ja esiintyi niin, että se ilta yksi harvoista, jonka muistan kokonaan ja tuskin unohdan koskaan.

Täällä lavan reunoilla kiersivät penkit ja oli mukava katsella ulos ja vettä vain ympärillä. Pientä sivistystä sain Tampereen eri paikoista, mitä näkyi vesien yli toiseen suuntaan. Väkeä tuli hiljalleen ja pariskuntia oli jonkun verran. Lava ei ole mikään suuri ja on pyöreähkö muodoltaan. Mukavasti oli tilaa tanssia, jos nyt välillä suunnat eivät sattuneet kaikilla yhtä aikaa eteenpäin. Paikallisen tanssiseura Hurmion (?) tanssijat ilmeisesti tukevat paikkaa läsnäolollaan. Heitä kai oli paikalla, ehkä pareina. Kun naisia oli tanssipaikkojen tavalliseen tapaan enemmän kuin herroja, niin tämä tanssiseura nostaisi alueen tasoa sosiaalisuudellaan ja toisi paikalle vaikka vain muutaman herran, jotka huomioisivat penkeissä istumaan jääneet naiset. Minkä naisia katselin, kaikki näyttivät osaavan tanssia. No, ne ovat minun unelmiani, että kaikilla olisi hauskaa tanssipaikalla.

Voimaorkesteri oli kovin juhlallisen näköinen, kun alkutapaamisen jälkeen olivat vaihtaneet ylleen tummat puvut, valkeat paidat ja solmiot. Kyllä se lisäsi tunnelmaa. Entä jos olisivat olleet vaikka shortseissa tai jossain muussa loma/vapaa-ajan asussa. Osa tanssiväestä on sitä mieltä, ettei tansseihin tarvitse pukeutua, kunhan on jotain yllä. Sama heidän mielestään on varmaan orkesterienkin suhteen. No, nyt oli aika lämmintä ja herrojen takit olivat välillä pois.

Ensimmäinen 45 minuuttia oli orkesterin esityksiä. Pete lauloi. Yllätyksen he tekivät koko porukka. Hidas valssi Lumous (Fascination) alkoi kuulua. Se valloitti sydämeni talvella, kun Pertti Niemi ja Odessa sen esittivät. En ollut kuullut sitä tanssipaikoilla. Kun kiitin Peteä kappaleesta, sainkin tietää, ettei kappale ollutkaan uusi hänellä. Hän on sitä aiemminkin esittänyt, mutta nyt oli mukava palata siihen. Taukomusiikit olivat hyvät.

Toinen tunti alkoi niin, että lavalle nousivat Marko Lämsä ja Risto Nevala, tangokuninkaita molemmat. Ensimmäinen kappale oli heidän yhteislaulunsa ja sitten Nevala jatkoi loppuajan. Kolmannella tunnilla oli Marko Lämsän vuoro. En muistanutkaan, miten hyvä ääni hänellä on.

Tanssiminen oli omalla kohdallani arvoitus, sillä en uskonut yhtään tuttua olevan paikalla. Mutta ei se onneksi niin mennyt. Paikalla oli kuusi tanssituttua herraa. Illan tanssilajini olivat tavallinen valssi, hidas valssi, tango, foksi, fusku, jive ja bugg. Paljon katselin. Olikohan minulla vääränlainen mekko ylläni, kun kukaan vieras ei hakenut. Se oli kyllä paras mekkoni 

No, ei niin suurta murhetta. Iloa sain tuttujen kanssa tansseista, tutusta soittokunnasta, Marko Lämsän kuulemisesta ja paikan toiminnasta kai ainakin osittain vastaavan herran ystävällisyydestä. Sain häneltä lahjaksi Markon paidan Ikuisesti Sinun. Samanniminen levy julkaistu yli 4 vuotta sitten ja soi edelleen suosittuna ja koskettavana - “Ikuisesti sinun vain, koskaan rakkauttasi kadottaisi en. Pysy aina valonain….”  Jos joskus vaikka se paita ylläni tanssiherratkin heltyvät paremmin hakemaan, kun se teksti on etuosassa…. 

Kotimatkalle lähdin ajoissa ja tanssit jäivät jatkumaan. Oma lukunsa oli paluumatkakin. Liikenneonnettomuus, pitkät autojonot, ei liikenteen ohjausta, lasinsiruja ja muuta sirua tiellä. Autojono ylitti onnettomuuskohdan omin lupineen. Vasta 10-20 km päässä alkoi tulla vastaan hälytysajoneuvoja tuplaten kaikkia kolmea lajia, ambulansseista, poliisiin ja paloautoihin. Ennen kolaripaikkaa oli tullut yksi ambulanssi vastaan. Liekö sattunut muuten paikalle ja kuljetti kai loukkaantunutta paikalta. Siinä ajellessa tuli taas kerran mieleeni elämän rajallisuus.