07.10.2011 Jämsä Pavi

Eivät ole illat veljiä keskenään. Ei edes sama paikka ja sama orkesteri voi taata, että joka kerta tuntuisi samalta. Heti alusta tunsin, ettei olisi pitänyt olla paikalla. Mutta olin ja tällainen illasta tuli.

Tanssiväkeä oli saapunut paikalle. Siis tanssijoita taidoiltaan laidasta laitaan. Pekkaniskan Pojat on koko kansan orkesteri. Musiikillisen linjansa ovat valinneet niin, ettei kukaan tunne oloaan syrjäytyneeksi. Ehkä vain minä tänä iltana.

Orkesteri aloitti operettivalssilla ja yhtä upea oli toinenkin. Hyvä oli myös herra, joka haki valssille. Joskus harvakseen olen tanssinut hänen kanssaan. Edellisestä kerrasta on aikaa ja sen muisto on estänyt minua hakemasta häntä ja ehkä hänkin on vaistonnut ajatukseni. Silloin hän neuvoi kovasti muistaakseni valssilla, miten käteni tulisi olla hänen olkapäällään. Mutta nyt neuvoja ei tullut ja tanssi sujui oikein hyvin. Hän osaa tanssia ja pidän häntä hyvänä tanssijana.

Seuraavan kappaleen katselin. Mutta sitä seuranneelle tangolle haki herra, joka viime aikojen tansseissa on usein tanssitellut minua. Jotain siihen perään vielä tanssimme ja illan aikana jenkat, masurkat ja fuskut sekä foksit. Mukava hänen kanssaan on tanssia.

Lähiseudun hyvä tanssiherra haki chachaalle ja foksia taisimme tanssia. Naistenhaun alussa hain häntä tangolle ja tunnin lopulla jotain muuta tanssimme. Jive sujui kepeästi kesälavoilta tutun herran kanssa. Yksi herra kävelytti toisella herrojen haulla ja se sai minut istumaan penkkiin.

Naistenhaulla hain paikallista herraa slovareille ja paremmin ei olisi voinut mennä. Hänellä taitoa, malttia persoonalliseen vientiin. Tanssiminen tuntui hyvälle. Jokin vain kuitenkin vei sisäisen iloni pois ja kun alkoi kuulua Monika-tango, etsin päällysvaatteeni ja ulos mennessäni toisena alkoi kuulua Lapin tango. Tangotaivaani oli täysin pilvessä. Illan aikana kaiken kaikkiaan olin liikaa kuulolla. Liikaa oli kai minulle, kun kuuntelin Matti-Sakarin tangon Sinitaivas, joka on yksi kauneimpia tangoja. Läsnäoloaikani en kuullut muutamia kappaleita, joista pidän, mutta ei ehkä nekään olisi saaneet minua hymyilemään.