28.10.2011 Jämsän Pavilla

Tästä paikasta ei ole muodostunut minulle tanssipaikkaa, joten yksin hurmahenkisyys sai minut liikkeelle neljännen kerran eikä varmasti viimeisen kerran. Jos jäävuoren huippu on noussut pintaan ja sanotaan, että siellä pinnan alla on vielä paljon enemmän, niin samoin koen oloni tässä tanssipaikassa.

Nyt matkalle lähdin tanssitutun naisen kyydissä. Muutamaa minuuttia vaille kello kahdeksan olimme lippuluukulla ja saimme kymmenen euron liput. Mitä lie sitten hinta myöhemmin. Väkeä oli jo paikalla, mutta ei mitään yleisöryntäystä. Perjantaitansseja oli muuallakin ympäristössä. Jyväshovin ravintolassa jopa Finkut. Kuka sinnekin ahtautetaan lie halunnut.

Olin tälläytynyt lähes halloweenhameeseeni, joka aluksi tuntui, peilin ääressä hyvältä. Mutta ei se nyt kunnon tanssihame ollut, jos nyt helma kauniisti pyörähtäessä nouseekin (sanoi eräs herra aiemmin). Hurman nuoret herrat aloittivat valssilla, kun olin vielä pukeutumassa. Niinpä sitten sain itseni naistenrivin kaukaisimpaan nurkkaukseen. Siinä lähellä oli orkesterin miksaus- ja äänentoistolaitteet ynnä niiden sympaattinen hoitaja, jonka olen  tavannut aiemminkin.

Varsinainen hakualue oli sitten kahvilatiloihin päin ja herrat sijoittuivat sinne kulmalle. Onneksi jotkut hakivat naistuttuani ja minua haki vain yksi herra ensimmäisen setin aikana. Naisia oli tanssitilan reunassa, ylöspäin olevilla portailla ja ylätasanteella. Herrat olivat siis tanssilattian reunalla ja nurkkauksessa portaillakin. Eipä tehnyt mieli mennä siihen naisenemmistöruuhkaan. Taukomusiikkina alkoivat soida tangot. Nuori herra laitteistojen takaa tanssi ne kanssani.

Sitten alkoi naistentunti ja orkesteri nousi lavalle toiselle osuudelleen. Olin kyllä tarkasti kuunnellut heidän ekaosuuden soitot ja laulut. Eivät kyllä osaa soittaa mitään, mistä en pitäisi. Se ihastus heidän tapaansa soittaa, ei ole kadonnut. Heidän persoonalliset sovituksensa, kappaleensa ovat upeita. Niistä Viihdekeskuksen tansseista Kisarantaan ja Mikkelin Sotkulle on  aiempi tuntuma heidän musiikkiinsa. Kaikki onnistuu heiltä täydellisesti. Minun maallikon korvani kokee kaiken yläpään ja jalkojen kautta. Kun musiikki ja laulut tuntuvat hyviltä pääkopassani, niin se olotila siirtyy jalkoihinkin. Ihan parasta heidän soitossaan on soittimien hallinta. Ei ole basson ja rumpujen jytkettä, vaan kaikki soittavat yhteen harmonisesti. Kun solisti laulaa, hänen äänensä ei jää soiton alle. Säädöt ovat kohdallaan. Ei nytkään esitetty samaa settiä kuin mitä aiemmin olen kuullut. Oli tuttuja kappaleita ja mukana ennestään kuulemattomia. No, toisen kerran kuulin heidän mukavan hymyilyttävän sanoituksen jenkkaan. Pikkuisen tuhma se voisi olla, jos huumori pettää kuulijalla.

Orkesterin toisen osuuden alkaessa siirryin kahvion puolelle, mikä on ylätasanteella. Siinä pöydässä join kahvini, söin leivän ja kuuntelin ja katselin. Enimmäkseen kyllä katseeni oli lavalle ja suljin kaikki häiriöäänet ympäriltäni. Kaksi tuntia viisitoista minuuttia istuin siinä. Kuuntelin niin tangot kuin hitaat valssit, rumbat ja jivet ja kaikkea kaunista. Olisinko jotain toista orkesteria voinut kuunnella tanssipaikalla tanssimatta - en usko. Olisin kai nopeasti selviytynyt kotimatkalle. Sitten alkoi kuulua kaunis kappale Olet kaikki. Tajusin, että kyyneleet nousivat silmiini, miksihän hillintäni petti. Niin kaunis melodia, niin kauniisti laulettuna ja hienostuneesti soitettuna. Onneksi tunnetilani meni ohi.

Alkuillan herra tuli myöhemmin kysymään lähdenkö tanssimaan tangoa. Taisi olla naistenhaku menossa. En lähtenyt. Jos olisi halunnut, minua olisi voinut hakea muunakin aikana. Kävin sitten illan lopulla hetken juttelemassa hänen kanssaan. Tuskin hän voi asettua naisen asemaan tanssipaikalla. Sen verran katsoin naistenhakualueelle, että naistenhaun aikaan oli edelleenkin hieman naisia paikoillaan, mutta miestenhauilla oli suurempi joukko odottamassa vuoroaan. Ei kai siellä riittänyt haettavat herrat ja ehkä kaikki ei hae kaikkia - naisistakaan.

Kun sitten ennen puolta kahtatoista nousin ylös ja jalat olivat kuin muusia. Kävelin naistenhuoneeseen ja palatessani juttelin naistuttuni kanssa, että voisin kyllä hakea sitä varttunutta herraa, joka tanssitti häntä illan alussa ja kai muulloinkin. Oli kehunut viime vuonna voittaneensa jotkut tangokilpailut. Jotain tuttua hänessä oli, mutta en ihan uskonut sen lajin mestaruuksiin. Siinä sitten vaihtui valo herroille ja ajattelin mennä takaisin istumaan. Ko. herra oli istunut ylätasenteella ja kun menin siitä ohi häneen vilkaisemattakaan, hän nousi ylös ja käveli luokseni. Kysyi, missä olemme tavanneet. Arvelin, että menneinä vuosina ehkä lavatangokilpailuissa, ehkä ei missään.

Siitä sitten menimme tanssimaan ja kolme vai neljä kappaleparia tanssimme. Tyyli oli kyllä erikoinen. Slowfoxin ketunkävelyinä hän vei pitkin salin reunoja muutakin kuin ko. lajia. Aluksi tuntui, että onpas tämä mukavaa, mutta kun siihen ei tullut muuta, niin viejän sivulla pitkiä jaksoja takaperin ei tuntunut mielekkäältä. Tosin nousut ja laskut sujuivat melko hyvin. Onneksi hän muita lajeja pyrki viemään hieman tavallisemmin ja viimeiseksi tanssimme buggia. Siinä vaiheessa kiitin ja pääsin turvallisille vesille äänentoistolaitteiden viereen.

Olinhan illan aikana vaihtanut mielipiteitä monista musiikkiin liittyvistä asioista miksaajan kanssa. Hän tuli seurakseni ruokatauollaan samaan "istuntopöytäni". Saivat soittajat syödäkseen kai äidin tekemää makaronilaatikkoa ja oli lautasella jotain muutakin. Hyvä niin, että soittajien hyvinvoinnista pidetään huolta. Niinpä ilta päättyi orkesterin valsseihin, joista viimeksi esitettiin Yön syliin, mikä on hyvä päätös illan musiikille. “Tanssitaanko?” oli hänen hiljainen kysymys. Konelaitteet pärjäsivät ilman häntä.