10.08.2012 Kuikan lavalla

Jos kevättalvella sanoin, että nyt riittävät Korsuorkesterin jäähyväiskeikat, niin kaiken järjen mukaan niin olisi pitänyt käydä. Ei orkesterissa vikaa ole vaan olosuhteissa. Ahtaus lavalla joka kerta ja nyt lisäksi se, että “pääosissa” olivat kai ne Korsufanit, jotka eivät ole hyvästejä orkesterille sanoneet. Minä siis sanoin jo kerran aiemmin.

No, ei ollut hyvä juttu sekään, että naisia oli liikaa. Liian paljon verrattuna vapaisiin herroihin ja herroista osa istui penkissä ja parempaa tanssitaitoa omaavia ei ollut montakaan. Pariskunnissa oli kaksi, nuorempia sellaisia ja heidän tanssinsa oli ihan mukavaa katsottavaa. Keskiviikon naistentanssien päätöksessä Pekkaniskan Pojat jättivät mukavat muistot kera laajalta alueelta tulleiden tanssiherrojen lisäksi. Sitä tunnelmaa ei olisi pitänyt mennä pilaamaan enää.

Mutta olin paikalla 2,5 tuntia. Jotain iloa kuitenkin oli välillä. Tanssin seitsemän kappaleparia. Levymusiikkia oli ensimmäinen tunti. Kaksi tuttua herraa haki. Ensiksi meni melkein kävelyksi - jotain hidasta oli. Päivitettiin marja-asiat ja vähän muutakin. Herra osaa kyllä tanssia, mutta nyt oli kappale mikä oli. Tunnin loppupuolella varttunut herra haki hitaalle valssille. Haen häntä itsekin, jos on naistenhaku. Hän on yksi harvoja tanssituttujani, joka tuntee selkeästi hitaan valssin ykkösen.

Orkesteri aloitti vanhoilla tutuilla kappaleillaan. Aluksi valssia, sitten kaikelle kansalle sopivia lajeja. Tuttu herra haki humpalle, kädenalitanssina se sujui. Tangolle haki herra, joka koki olleensa sen “velkaa”. Oli 2 kk sitten eräässä tanssipaikassa hakenut vierestäni, kun ei ollut huomannut ennen kuin vasta kumarreltuaan jollekin daamille. Pitkä herra haki oikealle foksille ja veikin sen niin. En muista kuka olisi sitä ennen tanssittanut foksia niin kuin pitää, reiluilla askelilla eikä aina fuskuna tai muuna häkkyränä. Ilon tunne siitä jäi.

Toisen tunnin lopulla tangojen soidessa hain ulkosalta “työnsä äärestä” herraa, jonka kanssa hitaat valssit ja tangot saavat aikaan minussa tunnetilan, jota kaipaan ja joka on hyvin usein kadoksissa. Oikeastaan sillä tunteella elän pitkään, mutta vaikka vielä yksille tangoille haki myös tuttu herra, niin kun sen jälkeen alkoi kuulua orkesterin esittämä hidas valssi elokuvasta Kauriin metsästäjät, minun mittani täyttyi. Herroissa, jotka valkkasivat sopivia daameja itselleen paksusta naisrivistä, ei kukaan tuntunut sopivalta siihen lajiin tungoksessa, jos ei kukaan edes hakenutkaan. Minä katsoin iltani päättyneeksi. Ilman sitä hyvää foksiherraa ja työnsä äärestä hakemaani tangoherraa tanssihetkestäni olisi tullut vaatimaton. Tanssi-ilo ei pulpunnut sisälläni muulloin kuin niiden kappaleparin aikana.