26.10.2013 Haapamäen Suojalla

 

Onneksi oli tilaisuus päästä katsomaan ja kuulemaan Tanssiorkesteri Ahopeltoa. Viimeisen puolen vuoden aikana ei ole aina onnistanut, vaikka ovat olleet esiintymässä lähelläkin. Kyllä minä pidän heidän soitoistaan ja Antin lauluista. Kauniita kappaleita kaikki ja Hopeinen kuu kruunaa kaiken.

 

Suojan tanssiväki on jotenkin muuttunut ja vähentynytkin sitten aiempien vuosien. Tuttuja tanssijoita on aina vain vähemmän. Mietin usein syytä, kun minusta paikka on erinomainen tanssipaikaksi. Historian havinaa tässä suojeluskuntatalossa on. Arvokkuutta ja kauneutta ja hyvä tanssilattia luistoineen. Ehkä ikäjakauma ei ole paras mahdollinen. Keski-ikä on täällä korkea ja lisään itsekin sitä. Mutta yksin ikä ei minusta ratkaise miten tanssilattialla sujuu. Olen aina sanonut, ettei hakijan iällä, näöllä, koolla ja sukupuolellakaan ole väliä, kunhan vie hyvin, oikeassa rytmissä ja sydämellään. Sukupuoli edellä tarkoittaa, että tiedän ja olen kokenutkin, muistaakseni kolmen naisen osaavan ottaa miehen osan tanssissa ja tanssin iloa siinä on syntynyt.

 

Illan aluksi väkeä ei ollut paljon, mutta ei siinä kauan mennyt kun oli jo ahtautta tanssilattialla. Tanssituttuja ei ollut kuin pari herraa. Ulkonäkötuttuja oli muutama. Illan aikana ei osallistumiseni ollut runsasta. Kun katselen tanssiväkeä ja sitä miten herrat vievät ja tanssittavat naisia, niin useimmiten olen ihan tyytyväinen penkissä. Ikävä tietysti on ainakin tangoilla, kun käteenkäypää tangoherraa ei ole mailla eikä halmeilla tai on kai niitä jokunen jossain muualla. Samoin jos hidasta valssia viedään poikkeavasti, niin omat jalat ovat lähdössä oikeisiin askeliin. Vaikeaa tanssiminen silloin on.

 

Istuin rauhassa penkissä ja juttelin vieruskaverin kanssa. Tavallinen valssi alkoi soida. Olikohan naisten penkkirivin täyteliäisyys ja liikkumattomuus saanut lavalla liikettä aikaan, kun Antti ja rumpali näyttivät herroille mallia, että näin haetaan naisia tanssimaan. Basisti taisi siirtyä rumpuihin ja soitto pelasi. Rumpali haki penkistä parin itselleen. Tarkoitus lie ollut erästä toista daamia, joka olikin viety jo lattialle. Antti pokkasi minut valssille. Se sujuikin hyvin. En muistaakseni astunut kertaakaan hänen varpailleen;) Väki tietysti ehkä ihmetteli orkesteriväen tansseja, mutta minä ainakin menin varmaan vanhasta sukulaistädistä, jota kohtelias laulaja katsoi aiheelliseksi saattaa tanssin lumoihin...

 

En ollut ottanut kameraa mukaani, mitä harmittelin kyllä. Olin tosin aiemmin saanut ihan hyviä kuvia orkesterista. Nyt sitten kännykän kameran kanssa tuli aika kuvaussessio, jossa Antin itsestään ottama kuva oli hyvä. Minun epäonnistuivat eli valaistus oli hämärä ja taitoni nolla. Sain tosin joukon kiharapäästä ja taustan hirsistä mainion kuvan.

 

Koskahan pääsen länteen tanssimaan orkesterin kotiseudulle. Olisi mukava olla kerrankin ihan vieraassa paikassa, jossa vaikka olisi mahdollisuus karaokea kokeilla. Kyllä Vihreät niityt ja Särkyneen toiveen katu kärsisivät äänestäni:(