Hyvä on hiihtäjän hiihdellä

Mihin meillä on kiire ? Miksi ? Nopeamminko kohti siirtymistä toiseen ulottuvuuteen ja nopeammin tämän maanpäällisen taipaleen päättymiseen ? Tekemälläkö enemmän ja enemmän, tärkeitä tai vähemmän tärkeitä asioita ? Olemme vielä varmoja, että kaikki on välttämätöntä ja traditioista ei voi luopua. Joulu ja monet muutkin juhlapyhät saavat meidän harkintakykymme ja valintamme koetukselle.

Monta joulua nähneenä ja kokeneena itselaaditun kiireen keskellä suunnittelin tämän joulun erilaiseksi. Ehkä viime kesän erilainen juhannuskin oli taustalla. Kun lapset ja äiti asuvat kaukana eri paikkakunnilla, kävin heidän luonaan etukäteen enkä aattona enää ajanut satoja kilometrejä ja lopen uupuneena yömyöhällä palannut omaan kotiin.

Joulun rauhan koin syvimmin hiihtoladulla eilen ja tänään. Eilen iltapäivällä auringon laskiessa kellertävän punervansävyiseen taivaanrantaan ja samalla toisella puolen taivas sinisen ja violetin sävyssä ja lähes täysi kuu jo noussut korkealle ja latu kulkee kuin postikorttimaisemassa, pienet kuuset lumipallukoiden peittäminä. Tunnelman tietää vain kokemalla. Tänään –10 pakkasessa ei samaa olotilaa tullut, mutta hiihtäminen jo sinänsä on minulle terapiaa elon myrskyissä.

Jospa unohtaisimme kiireen, kuka liekään sen keksinyt, sillä tekeminen ei lopu, vaikka tekisimme miten paljon tahansa. Omat voimavaramme sen sijaan voivat loppua. Joulun aika onneksi rauhoittaa mielemme ja on aikaa levolle.

Eino Leinon runon sanoin ....Ja hyvä on hiihtäjän hiihdellä, kun riemu on rinnassansa, kun toivo säihkyvi soihtuna yöss’ – mut käypä se laatuun hiihtää myös hiki otsalla, suurissa suruissa ja kuolema kupeellansa....