Mäntymotellilta Pesäkallion kautta Rantatuvalle

Olen ollut muistaakseni viimeksi Mäntymotellin tansseissa viime joulukuulla. Jossain vaiheessa tanssit loppuivatkin ja paikka oli kiinni ainakin alkuvuodesta lähtien. Omistaja lienee vaihtunut ja netistä ei löydy paikan nykytilanteesta mitään tietoja.

Viime perjantain avajaisiin teki mieleni, varsinkin kun Saska ja Avec olivat esiintymässä. Olin tosin suunnitellut lähtöäni Jyväskylään ja kyläreissua sekä samalla Viihdekeskuksessa käyntejä. Reijo Taipale olisi pitänyt nähdä, kun ei tiedä, koska muuttaa lämpöiseen talveksi ja lauantaina KinoJakea olisin mielelläni kuullut. Rönnin kesätapahtumassa esittivät todella hyvää ja persoonallista tanssimusiikkia, jossa oli runsaasti vapauksia erilaisiin tanssillisiin toteutuksiin.

Mäntymotellille jouduin hieman yli yhdeksän. Levymusiikki oli soimassa. Väkeä ei ollut paljonkaan. Orkesteri aloitti  pian sen jälkeen ja hyvää tanssimusiikkia esittivät. Niin kuin viikkoa aiemmin Lapin matkallanikin. Lappi oli varmaan hullaannuttanut rumpalin viimeksi tavatessamme, sillä nyt siellä takana rumpupalikoita pyöritteli paljon "rauhallisemman" näköinen herra. Hymy oli kyllä edelleen yhtä valloittava.

Tanssiväkeä, jota viime joulun alla vielä oli paikalla, ei nyt näkynyt juuri ollenkaan. Pariskuntia oli ja naisia, mutta mitään tungosta ei ollut. Tanssimisesta ei siis ollut puhettakaan ja niinpä iloisen pikkukirppusen kanssa tanssimme yhden buggiparin ja Avecin setin loputtua kello kymmenen, juttelimme hetken ennen kuin minä poistuin paikalta. Ketään tanssituttua ei ollut paikalla ja muutamat vapaat herrat tekivät kuka mitäkin. Juomiahan tässä paikassa on tarjolla. Saska jäi näkemättä. Tiedänhän minä hänet jo vuosien mittaan. Nyt ei ollut voimia jäädä odottamaan hänen aloitustaan lähempänä puolta yötä. Ehkä paremmalla onnella jossain oikeassa tanssipaikassa.

Lauantaina sitten toisiin avajaisiin ajelin Lahden Pesäkalliolle. Google on alkanut kitsaaksi, sillä Pesäkallion tietoja en löytänyt kuin mitä tanssinetissä. Jos luonnossa oli värien kirkkautta, kun oli kuulas sää, niin auringonlasku sai aikaan taivaan väriloiston. Itätaivaalla oli violetin punervia sävyjä ja pieniä pilviä kiiti ohi taivaanrannalla nousevan, pian täyden kuun. Länsitaivas oli kellanpunervan lämpimissä sävyissä. Kerrassaan silmiä hivelä näky, kun puutkin loistivat väreissään. Kauneutta oli löytänyt eräs tanssituttu, joka oli ollut Azoreilla ja nauttinut luonnon yltäkylläisyydestä ja ansaitusta lomastaan.

Tommys ja Charles Plogman esiintyivät Pesäkallion avajaisissa. En kyllästy heidän soittamiseensa. Kaikki ovat niin tanssittavan hyviä kappaleita ja kantrisaundi kuuluu useissa kappaleissa taustalla ja minun korvani pitää siitä. Hitaat valssit ovat hitaat. Tangot oikeita tangoja ja lattarien rytmit kohdallaan. Kauniita rumbakappaleita.

Useisiin Pesäkallion mukaviin tansseihin verrattuna nämä avajaiset olivat ikävä kyllä jotain muuta. Ensinnäkin väkeä siunaantui paljon, minusta liian paljon. Eikä väki ollut ollenkaan tavanomaisia kävijöitä, vaan ilmeisesti harvemmin vierailevia. Oli tullut jostain linja-autoillakin tanssijoita. Onneksi paikalla oli muutamia tuttuja ja joitakin joita olen tavannut kauan sitten.

Orkesteri soitti vaihtelevaa, monipuolista tanssimusiikkia ja myös tangoja, joita soitettiin myös tauolla. Taukomusiikki oli taas hyvin valittu niin kuin se aina on ollut Pesäkalliolla. Se täydensi hyvin orkesterin linjaa musiikissa. Musiikillisesti ilta oli erinomainen. Mutta samaa en voi sanoa omasta tanssiosuudestani. Ikäväkseni en saanut tanssia mm. jenkkaa enkä masurkkaa. Mutta polkan toiselle puolikkaalle haki minua tanssitaitoinen daami. Kiitos vaan hänelle. Tangoja sain tanssia, sillä niiden puute olisi saanut hymyni hyytymään. Muita lajeja tanssin riittävästi, mutta tanssin iloa ruuhkassa en juuri löytänyt muutamaa hetkeä lukuun ottamatta. Buggia minulle opetti eräs vanhempi herra ja taisin ihan seuratakin hänen vientiään. Hauskaahan se laji aina on, vietiinpä nyt miten tahansa. Eräs humppa oli aluksi yli ymmärrykseni, kun tuttu herra askelsi ihan omalla tyylillään. No, opin kai minä sinnepäin. Taitava ja naurava tanssija hän on ja osaakin hyvin suosiossa olevat bw-ym tanssit.

Kyllä välillä tuli pitkiä aikoja katselun ja kuuntelun tiliin. Runoileva herra etsi minut naisjoukosta pari kertaa ja minä en kyllä löytänyt häntä naistenhaulla enkä muitakaan, joita olisin halunnut. Naisia oli niin paljon, etten katsonut voivani eturiviin jäädä, joten portaiden yläosasta oli hyvä katsella sekä orkesteria että tanssiväkeä. Eräs keskustelupalstan tanssitaituriherra sai paikasta tarpeekseen hyvin lyhyellä ajalla ja kieltämättä itsekin ajattelin samoin. Mutta niin vain olin loppuun saakka. Naistentunnillakin kaikesta ruuhkasta huolimatta onnistuin muutamaan hakuun.

Charles Plogmania oli mukava katsella ja kuunnella. Fanit seisoivat edessä ja elivät mukana. Ja niin teki laulajakin. Kappaleiden sanoihin eläytyen oli kuin näytelmää käsien ojentelu ja kosketukset heidän kesken. Tunnelma oli säkenöivä. Ei ole ihme hänen suosionsa. Minä ihailen lisäksi soittokuntaa, joka on mahdottoman iloista joukkoa ja kun solisti ei ole paikalla, esittävät useimpia tanssilajeja.

Kotiin lähtiessäni Charles Plogman oli tekemässä kotiin lähtöään ihan ulko-oven edessä. Siinä pari sanaa vaihdettiin ja hyviä neuvoja annoin 400 km matkalle silmien aukipitämiseksi. Minulla kun on kokemusta, miten käy, jos panee ajaessa silmät kiinni. Kiitin häntä antaumuksellisesta ja iloisesta esiintymisestä, johon hän sanoi, ettei hän tule lavalle mököttämään. Jäin miettimään omaa itseäni – minulla kun on taipumus mököttää, jos asiat eivät mene ihan niin kuin toivon. Tai ainakin olen niin peruslukemilla, että sekin jo karkoittaa vähäisetkin hakijat. Tähtitaivaan loistossa kotimatkani sujui poliisitolppia katsellessa ja välillä tähtiäkin. Minnehän kuu oli kadonnut, kun en sitä enää nähnyt…

Sunnuntaina kylämatkalta palatessani poikkesin tansseihin, joiden arvelin olevan juuri minulle sopivat. Edellisenä iltana minulle eräs tuttu herra sanoi, että minun on paras etsiä tuntemattomien orkesterien tansseja, niin ei ole liian ahdasta. Taisin valittaa ruuhkasta.

Joroisten Rantatupa oli melkein ison tien varressa. Nyt olivat poikkeuksellisesti tanssit sunnuntaina kello 17 alkaen. Olipas hieno seurantalo. Seinät paneelista ja lattia hyvää puuta, wc/naistenhuone kaakeloitu, keittiö viimeisen päälle (pitävät perhejuhlia ym.) ja tilava kahvio. Jos nyt luettelen vielä muut hyvät puolet, niin henkilökunta oli palvelualtis ja kohtelias ja siihen kuului sekin, että uudet tanssivieraat tanssitetaan. Myös joillakin herroilla oli sama tapa, kertoivat illan kuluessa.

Minähän en tiennyt talosta ja sen tavoista mitään, kun yli viiden kävelin sisälle. Hyvä oli aloittaa paikan katselulla ja pullakahveilla. Hetken tunsin, että pakenenko heti vai kohta. Mutta sitten katselin salin perälle ja arvelin, että yksi kolmesta soittajasta on ainakin tuttu, joten kävelin kesken kappaleen salin oikealle reunalle istumaan. Kun tanssijat palasivat istumaan, huomasin, että istuin pariskuntien puolella. Muutama yksin tullut nainen istui vastapuolella, lähempänä ovea. Minä en uskaltanut liikahtaa paikaltani, joten kuuntelin kappaleet soittajien taukoon asti, noin puoli tuntia.

Väliaikamusiikin soidessa eräs herra haki ja tanssimme kaksi paria peräkkäin. Hän vei sitten "oikealle" puolelle minut. Ja siitä sitten useampi herra haki tanssimaan. Naistenhaulla rohkenin hakea ihan vierasta herraa ja muutamaa niistä, jotka olivat minua hakeneet. Tosin se herra, joka haki ensiksi, haki useamminkin ja minä häntä jopa kahdesti naistentunnilla. En voinut olla hakematta häntä, kun tango soi, sillä hän vei hyvin alkuillasta. Myös valsseja tanssimme kaksi paria ja askelien pituudessa häviää moni nuorempi herra sekä yhdet hitaat valssit, joista toisessa jopa ykkönen säilyi hyvin koko ajan. Oikein hyvää kunnon humppaa tanssin useita kappaleita. Polkka ja jenkka soitettiin ja niillä olivat vakiintuneet parit tanssimassa. Yksi ihan rokkikappale soitettiin ja väki tanssi kukin tyylillään ja keskellä taisi olla kaksi vai kolme paria, jotka kädenalitanssia tanssivat. Chachaata soitettiin yhdet ja tuliko väliajalla toiset vai soittiko orkesteri, en enää muista, sillä niin erikoisessa ja uudessa ympäristössä ei ajatukseni kaikessa ollut mukana.

Alkuillan kauhuni tai no, ehkä paremmin pelkoni tai ihmettelyni häipyi illan aikana ja minulla oli hauskaa. Vieläkin on jotkut lihakset kipeinä, ei tosin naurusta, mutta kai hieman erilaisista tanssitavoista/asennoista. Mutta ensin hakenut mies oli kyllä reipas, vaikka hänellä oli jonkin verran ylipainoa, mutta jaloissa ei ollut painoa. Kevyesti hän tanssi ja kunnon askelilla. Sipsuttamista hänen kanssaan ei ollut. Siinä kuulin sitten taas totuuksia – "en ole uskaltanut" muualla hakea. Ja tietysti minä tokaisin, etten ole vielä ketään purematta niellyt… No, tiedän, että hän hakee seuraavan kerran, olenpa sitten missä tanssipaikassa tahansa.

Olin nauttinut jo tullessani kahvin ja pullan, yhteensä kaksi euroa. Vettä oli saatavana, ei maksua. Minulla oli illemmalla nälkä, sillä olin viimeksi syönyt päivällä. Kysyin, eikö siellä hienossa keittiössä olisi mitään suolaista saatavana. Muuten oli myynnissä vain kahvia ja pullaa ja limonadia. Olihan sitä muutakin, talkooväelle makkaroita. Minut kutsuttiin sinne keittiöön syömään järjestysmiesten kanssa. Että semmoiset olivat nämä varttuneen väen tanssit.

Yleensä ne ovat lauantaina, mutta nyt oli ollut yksityistilaisuus lauantaina, niin poikkeuksellisesti tanssit pidettiin sunnuntaina. Tanssikalenterissa näkyy olevan myöhemmin joku sunnuntai. Jos löydän sopuisan herran mukaani, niin sinne menen. Hyvä tila on tanssia, oikein hyvä lattia, sisärakenteetkin paneeliseinineen ja leikkauksineen kauniit sekä ei yhtään tavallista tanssipaikkojen hälyä. Oikeassa oli se lauantai-illan herra, joka suositteli minulle tyytymättömälle pieniä paikkoja.

Niin ja orkesterista vielä. Se oli nimeltään Saimaa-Humppa. Soittamassa oli isä ja kaksi poikaa, jotka molemmat lauloivat. Toisella pojalla oli kitara ja toisella haitari ja isällä haitari. Tämä oli poikkeuksellinen kokoonpano. Normaalisti on myös rumpali ja naissolisti. Haitaria soittava nuorempi herra olikin minulle tuttu, Pasi Kärkkäinen. Hän on vuoden 2006 Kultaisen harmonikan finalisti ja taitava soittaja onkin. Laulukin sujuu. Joskus hän on ollut mukana Avalon-orkesterissa. Mutta pääasiassa hän soittaa tässä orkesterissa ja eräässä kolmen hengen orkesterissa (veli ja yksi muu soittaja). Nyt oli siis koneellista musiikkia rumpalin puuttumisen takia, kertoi haitaristi. Normaalisti soittavat ihan aidosti.

Tanssiväestä suurin osa oli varttunutta väkeä ja vielä vanhempiakin. Pariskuntia paljon. Varmaan lähes kaikki olivat eläkkeellä. Paikassa ei käy vierailijoita tai ainakin harvoin. Järjestäjä oli tarjonnut eräälle tanssiseuralle 10 euron lipunhintaan 2 euron alennuksen.Yhtään seuran jäsentä ei ollut tullut. Nyt oli paikalla yksi nuorehko pariskunta, joka ei varmaan käy siellä usein. Muutamia pareista tanssi kauniisti ja kursseja on käyty. Tangon avauksia ym näkyi ja chachaalla oli kolme paria lajin mukaisesti tanssimassa. Muutoin foksia, tangoa, valssia ja humppaa tanssiväki osasi.

Eniten ihmettelin itseäni. Minua ei suuremmin surettanut, että en tanssinut fuskua, chachaata tai buggia. Ainoa oli polkka ja jenkat, joiden soidessa jalat olivat levottomat. Olin tyytyväinen herroihin ja itseeni, että tunsin edes nyt tanssin iloa. Kyllä sylitanssit ovat niitä aitoja tansseja.