Revontulessa 23.1.2010

 

Talvi ei ole usein tarjonnut näin silmiä hivelevää kauneutta kuin tänä alkutalvena. En tarvitse kun katson ikkunasta ulos, niin jotain virtaa sisimpääni. Sama olotila oli koko lauantaipäivän, kun istuin takapenkillä pitkän matkan. Ja vielä illalla, kun ajelin itse Revontulen tansseihin.

Tanssiväen suuntautumisen tanssi-iltojen menokohteina olen oppinut jo arvaamaan. Myös tanssiväen koostumuksen ja usein laumahenkisyydenkin. Niinpä ei ollut mikään yllätys, mikä määrä ihmisiä oli tänä iltana Revontulen tansseissa. Jyväskylän Viihdekeskus vei ison osan väestä Finkkutansseihin. Mikä lienee ollut siellä tunnelma musiikin ja tilan suhteen. Naismäärä yleensä on melkoinen.

Revontulen tunnelma oli minulle oikein sopiva. Koko illan tunsin olevani oikeassa paikassa ja orkesterista sekä muutamasta mukavasta tanssiherrasta se johtui. Alkuvalsseilla oli toistakymmentä paria tanssimassa. Siitä väki lisääntyi pikkuhiljaa. Tanssit olivat pienemmällä puolella eikä sekään nyt mikään pieni ole. Aurorasali oli kiinni. Minusta pienemmässä salissa on aina ollut parempi tanssilattia joskin viime kesänä/syksynä isompi sali oli kunnostettu lattian puolesta ja siinäkin on hyvä tanssia.

Pakkasta oli taas yli kaksikymmentä astetta, paikoin lähellä kolmekymmentä. Naistenhuone oli viileä eikä ollut lämmennyt poislähtööni mennessäkään. Revontuleen on  ollut aina mukava mennä, vaikka en pidä sitä varsinaisena tanssipaikkana ravintolamaisuuden takia. Tosin humalaisista ei juuri koskaan ole ollut ongelmia tanssisalin puolella. Paikassa on tilaa nauttia alkoholituotteita isossa ruokasalissa.

Henkilökunta on miellyttävää ja ystävällistä. Olenhan aloittanut paikassa käynnit kauan sitten vanhan Hankamotellin aikaan. Kanta-asiakkailla on mahdollista saada Revontuliklubikortti seitsemän käynnin jälkeen ja sitten onkin joka kahdeksas kerta ilmainen. Lisäksi tällä kortilla tai Suselin leimalla tanssiseuran kortissa saa kahden euron alennuksen käynnillä. Eli etu on hyvä. Kahvikupposestakin saa alennusta eikä vedestäkään illan aikana tarvitse maksaa.

Tanssiorkesteri KinoJake oli syy, miksi tällä kertaa olin paikalla. Tansseissakäyntini ovat monestakin syystä vähentyneet, mutta aion korjata sen. Ja senkin, että pyrin pääsemään sinne, missä minulle mieleinen orkesteri on paikalla. Tajusin taas kerran sen näissä tansseissa, mitä minä tarvitsen. Musiikilla on ihmeellinen voima mielihyväkeskuksessani. Ei riitä, että kuuntelen levyltä vaan on nähtävä ja koettava tunne aitona, paikan päällä. Sopivat tanssiherrat ovatkin sitten plussaa. 

KinoJaken musiikki ja kappaleet olivat kuin voitelua sielulleni. Pidän kaikesta mitä he esittävät. Niin Anninan laulusta ja viuluesityksistä kuin Jannen solistiosuuksista sekä kaikkien muiden soitosta ja laulusta. Eri tanssilajit tulevat esitetyiksi. En tiedä ketään toista samanlaista nais-miesyhdistelmää kuin he ovat.

Mietin usein, miksi tanssiväki kokonaisuudessaan ei osaa ottaa heitä omikseen. Miksi ei riittävästi arvosteta heidän musiikillista soittotaitoaan ja persoonallista tapaaansa soittaa ja sovittaa kappaleita. Tai edes anneta enemmän esiintymismahdollisuuksia. Ei se siitä kiinni ole, etteivätkö he tekisi työtä kehittyäkseen. Palaan aina tanssimaailman kovuuteen. Niin tanssimisen kuin orkesterienkin osalta. Siihen, miten markkinavoimat jylläävät. Miten tanssipaikkojen pitäjät ja ohjelmatoimistot pitävät melkein monopoliasemaa. Omia suosikkeja pyöritetään muutamissa paikoissa. Se on ikävää, kun Suomessa on niin monta hyvää tanssiorkesteria, jotka saavat esiinytymismahdollisuuksia heikosti. Muistelen kaihoten aikaa, jolloin nämä “yksinoikeudet” eivät olleet ainakaan näin voimakkaasti esillä. Ei sillä onhan leivästä taistelu tullut kovaksi kaikessa, muillakin työmarkkinoilla.

Mutta jospa siirryn iltaan, jossa oli tanssimusiikin hohtoa. Jotain uuttakin kuulin lavalta esitettävän ja monta jo aiemmin kuulemaani. Hienostunut sävy musiikin tulkinnassa on se, mikä saa minut yhä uudelleen tulemaan paikalle. Miten he osaavatkin esittää ihan tavallisen kappaleen niin, että siinä on säihkettä. Polkat, jenkat ja masurkat kuuntelin. Niin miellyttävän letkeitä.  Ei ollut tanssituttujani niihin lajeihin, jos nyt olisin uskaltanut edes tällä kertaa niitä “hyppiäkään”. Vanhuus kun ei tule yksin ja lääkekuurit päällä katsoin parhaaksi olla taustalla ja pidättäytyä rauhallisiin lajeihin. Ei sillä, kahdet tavalliset valssit, kahdet hitaat valssit, foksia ja fuskua, oikein hyvin viedyt chachaat ja saman herran kanssa tanssitut reipasaskeliset foksit olivat kyllä ilon aiheita.

Vuorotuntihaku on tässäkin paikassa ja on ilmaantunut moniin tanssipaikkoihin. Ehkä se suo levollisuutta tanssiin hakuihin, kun naisilla on enemmän mahdollisuutta osallistua tanssimiseen kuin yhdellä tunninhaulla illassaan. Joka tapauksessa olin ajatellut istua ensimmäisen naistenhaun ajan, mutta kun tajusin, että illan ensimmäinen tango alkaa soida, niin ainoa siihen lajiin sopiva herra oli melko lähellä ja ennen kuin edes tajusin omaa liikkumistani, olin hänen edessään. Pari kertaa olemme tanssineet aiemmin jossain. Solisti Jannen Vie meidät rakkauteen on tango, jota en jättäisi tanssimatta, jos vain on mahdollista. Ensi kerran, kun sen kuulin, seisoin mykistyneenä hänen edessään. Se oli myös hänen ensiesityksensä tanssipaikalla. Vaikka monet naislaulajat esittävät sen, niin Janne on ainoa mies, jonka tiedän esittävän sitä. Taisi olla perään Hurmio, toinen tangokappale.

Ei vielä kovin pitkää tanssitaivalta takanaan omaava herra vei tangon kauniisti. Hänen kanssaan oli myöhemmillä kappaleilla mielenkiintoiset keskustelut ja niin samanhenkinen ymmärrys tanssimaailmasta ja sen muuttumisesta. Tanssiminen pitäisi olla iloinen sosiaalinen tapahtuma ja suuntana on nykyisin liikaa suorittaminen, tekninen puoli, mistä on kovasti keskusteluja eri palstoilla. Olen hänen kanssaan samaa mieltä monista asioista ja nimenomaan vuosien kokemuksellani ja näkemiselläni.

Mielestäni ei ole kyse siitä, onko loistava lajitanssija vaan siitä onko loistava sosiaalinen ihminen tanssipaikalla. Tanssikilpailut ovat erikseen ja siellä ovat eri elementit pelissä. Kukin taaplaa tyylillään, mutta uusien tanssijoiden saamista lavoille kyllä monta kertaa vaikeuttaa harvojen kirjoitukset tanssipaikoilla tarvittavasta "taidosta". Kirjoittajia on muutamia, samoja ja lukijoita saattaa olla satoja. Onneksi suurin osa tanssipaikoilla kävijöistä ei tiedä mitään "sisäpiirin" kirjoituksista. Ehkä näille kirjoittajille voisikin olla ikioma ryhmänsä, jonne tavallinen tansseihin pyrkivä ei edes eksyisi. Aika kulkee kulkuaan, mutta silti voin verrata nykymenoa aikaisempaan, leppoisaan suhtaumiseen tanssin ympärillä.

Tanssit alkoivat kello 21 ja kun orkesteri aloitti puolilta öin neljännen osuutensa yhdellä parhaimmista humpista, niin kuuntelin ja katselin sen lähituntumassa. "Armaani on kuin huhtikuu" on hieno jazzhumppa. Alkuaan Beritin kappale. Parina sillä oli Huopikkaat, orkesterin sinkkukappale. Vointini ja sääolosuhteet huomioiden katsoin parhaaksi lähteä sen jälkeen kotimatkalle. Mielelläni olisin kuunnellut heitä loppuun asti. Ulkona näytti pakkanen laskeneen, ainakin keinutuolissa istuva puolikaskuu oli usvaisen halorenkaan ympäröimä ja oli jo melkein sumun peittämänä kotiin tullessani. Sää oli näillä merkeillä lämpenemäänpäin.

Pitkästä aikaa tanssi-ilta tuntui siltä mitä toivon. Kaikkien orkesterien musiikki ei saa samaa aikaan, joskus ei jää mitään jäljelle. On taas pitkä aika ennen kuin tapaan KinoJaken, mutta olisipa ollut mielenkiintoista pitää lomaa tuleva viikko ja olla mukana, kun he viihdyttävät Isabella-laivalla väkeä.