Pekkaniskan Pojat ja Reijo Taipale 17.5.2008

Taas kerran lauantaina oli hyvä sää. Jos hieman kylmä, mutta kaunis. Miten tässä kylmyydessä ovat voineet kasvaa kukintavaiheeseen niin monet kukat lenkkipolkuni varrella. Niemi, jota kierrän, on lehtomainen ja maapohja on ravinnepitoinen. Jos on paljon isoja ja osa hyvin vanhojakin puita, niin pienet hennot lemmikit katselivat sinisillä silmillään kohti puiden oksia ja yhtä sinistä taivasta kuin niiden silmät. Lemmikki kuuluikin elämäni nuoruuden muistoihini - Vergiss mein nicht - luki sormuksessani. Niittyleinikkejä ja valkovuokkoja kasvoi sulassa sovussa. Yksi sininen pelto-orvokki oli yksinäisenä pientareella. Toisaalla vielä voikukat olivat voimissaan ja muutama leskenlehden kukkakin hiekkapaikoilla.

Mutta hauskinta tällä matkalla olivat pupujussikat. Ensin loikki yksi edestäni ja matkani jatkuessa hoidetun nurmikon käytävällä minua varmaan karkuun lähti kaksi kookkaampaa jänöä. Ja pian kaksi pientä jussia kirmaili keskenään. Ei ne kenenkään hoidokkeja olleet, mutta mistähän ruokansa saavat, kun synkkiin korpiin sentään oli matkaa. Ehkä omenapuut ja muut puuvarret kelpaavat syötäviksi pihoista.  

Tälle illalle olin jo aiemmin tehnyt päätökseni. Jos Pekkaniskan Pojat oli mukava kohdata, niin Reijo Taipale oli toinen hyvä syy. Mitenkään piruja seinälle maalaamatta, niin aika on rajallinen meille kaikille, minkä läheltä piti tilanteena illan aikaan sain itse kokea.

Ennen tanssien alkua ennätin hetken halata PNPn poikia ja jutella hetkisen. He aloittivatkin illan ja mikä oli minun tanssia, kun tuttu ja mieleinen tanssiherra oli paikalla. Kuin tilauksena tulivat tanssikappaleet. Kaikki niin hyvärytmisiä. Alkuvalssille minua haki tuntematon herra. Seuraavina olivat jossain järjestyksessä tangot, humpat ja jenkat. Mutta varjelkoon mikä lattian liukkaus! Kyllä piti tanssia varoen ja liukkaus kyllä haittasi liikkumisen riemua. Tässä vaiheessa olisi ollut kaikki mahdollisuudet saada jalat altaan, mutta ei. Mutta  myöhemmin tuli se hetki, jota en kyllä ole osannut aavistaa.

Poikien ekasetillä tanssin kaikki kappaleet. Oli tilaa ja tunnelmaa. Sen jälkeen aika lyhyessä ajassa paikka oli täyttynyt ja tanssiminen ei ollut enää mielekästä. Huolimatta ahtaudesta jotain välillä tanssin. Joku tuttu herra haki ja itsekin yritin naistentunnilla hakea ja tangolle tai jollekin hain tuttua tanssiherraa, joka ei myöskään ollut lattian liukkauden ja ruuhkan takia kovin innokas tanssimaan. Naisia oli tietysti paljon, lienenkö niin paljon nähnytkään siinä ylätasanteella.

"Vara-Taipale" esiintyi ennen oikeaa Taipaletta. Oikeastaan ihan väärin sanoa niin. Juha Mäkisellä on oikein hyvä ääni. Onkohan hän sama Juha Mäkinen, joka vuonna 1985 on ollut tangofinalistien joukossa? Taipaleella on sitten uusi haitaristi Frimanin jälkeen, Jani Helenius, vuoden 1998 Kultaisen harmonikan voittaja. En muista olenko nähnyt häntä aiemmin mukana, kun siitä on aika kauan kun viimeksi olen Taipaletta ollut kuulemassa. Hänen levyjään kyllä kuuntelen. Ne ovat oikeita tangoja. Ihailen häntä syvästi.

Hyvin hän lauloi nytkin, kun ottaa huomioon hänen ikänsä ja pitkän laulajan uransa. Viimeisillä kappaleillaan hän jopa tapaile askelia – mm. Jaksaa vanhakin tanssia-kappaleella. Illan hän päätti tangoilla, joista Satumaa varmaan on yksi Suomen kansan rakastetuimpia tangoja. Joku toivoi sitä lavan edessä. Minä olisin toivonut tangoa Saapuuko hän, saman nimiseltä cd:ltä 10 vuoden takaa.

Omista tansseistani olin loppujen lopuksi tyytyväinen, vaikka Taipaleen ekasetin jälkeen olin valmis lähtemään kotiin. Ruuhkatanssit eivät ole oikeat tanssit ja ahdistun sellaisissa. Tosin taitavalla viennillä tanssi tuntui välillä ihan hyvältä. Niinpä tutun tango/polkka/jenkka/humppaherran kanssa tuntui tanssi tanssilta, kun pääsimme tansimaan kaikkia mieleisiä lajeja. Cha-chaalle hain vierasta herraa. Kiitettävän hyvä vienti oli. Seuranta oli kai hivenen heikompi. Muutamat herrat tanssittivat, harvempia hain, kun en siinä tungoksessa osannut tehdä juuri mitään. Toinenkin cha-chaa sujui vielä edellistä paremmin sivulattialla, jossa oli tilaa. Tuttu oli hänkin.

Läntisestä Suomesta oli yllättäen tuttu herra paikalla ja hänen kanssaan tanssimme rumban ja jotain muutakin? Muisti pettää, sillä myöhemmin tangolla saman herran kanssa sattui takasalissa tilanne, missä olisi voinut mennä muistin lisäksi muutakin. Tungostahan sielläkin oli. Takanamme oli tilaa ja herralla oli tarkoitus tulkita tangoa kevyellä taivutuksella. Jostain siihen vain tuli pari, oletin, että herra oli selin ja törmäsivät meihin. Kuin unessa leijuin selin kohti lattiaa ja pääraukkani sai aika tällin. Siinä hetken haukoin henkeäni ja tajusin eläväni vielä ja siitä hitaasti ylös päähän jyskyttäessä. Kaikkien meidän neljän syy tilanne oli. Minun olisi pitänyt ensisijaisesti estää paikalleen jäämisemme, koska tilaa oli vähän. Mutta oli siinä oppia meille kaikille ja varsinkin viejille. Olen aina sanonut, että tanssilattialle kuoleminen olisi minulle sopiva loppu, mutta en nyt kyllä ihan noinkaan. Sydänkohtausta olen ajatellut – sitten 90-95 vuoden iässä. Useat sukumme naiset ovat eläneet sinne saakka.

Jälkeenpäin yläselän lihaksissa on ollut kipeyttä, joten eivät tainneet pakarani olla, mikä ensin sattui lattiaan. Olisi ollut pehmeämpi lasku. Tanssin minä tapahtuneen jälkeen, vaikka jonkin aikaa olin kuulolla, mikä olo on. Pään jomotus ja lievä huono olo menivät ohi ennen illan päättymistä. Ei sillä, oli paikalla ainakin yksi lääkäri, joten olisin varmaan saanut pahemmassa tilanteessa asianmukaisen ensiavun.

Loppuillasta väkeä ei enää ollut paljon, joten tanssiminen oli inhimillistä. Yhtä jäin kaipaamaan lopussa – PNPn "Paljon kiitoksia"-laulua, johon on helppo yhtyä. Kiitoskappaleensa he kyllä esittivät. Taifun jäi soittamaan viimeisiä kappaleitaan, kun poistuin yön tummuuteen kiitollisena, että olin ajokunnossa ja ylipäätään elossa.