Metsälinnan sunnuntai 26.8.2007

Kaksi yötä olen nukkunut Metsälinnan tanssien jälkeen ja ehkä saan jotain merkintöjä päiväkirjaani ilman pyyhekumia. Kirjoitin aiemmin Tanssinettiin usein heti tultuani kotiin tansseista. Kaikki oli kirkkaana mielessäni. Saatoin muistella pieniä yksityiskohtiakin. Nyt sen sijaan unohdan usein jotain oikein hauskaakin enkä viitsi enää jälkeenpäin korjata, vaikka ihan helppoa se olisi. Tanssit ja Finkut ovat yhdistelmä, jossa minulla voi tunnelmat vaihdella eri iltoina.

Ilta oli sunnuntaina viileä ja sade rummutteli kattoon pitkin iltaa. Osa tanssilavan takaosan luukuista suljettiin. Lattia sentään säilytti luistonsa kosteudesta huolimatta. Joku taisi valittaa heikkoa luistoa, mikä saattoi hyvinkin johtua osittain omista kengistään.

Lavan vakilevynsoittaja, Avalon-tanssiorkesterin rumpali Raimo oli auttamassa jotain toista orkesteria ja poikansa, nuori herra hoiti alkuillan musiikin ja väliaikamusiikin kiitettävästi. Ensi kerran ja yksin ellei kahden sisarensa henkistä tukea oteta lukuun. On hän usein ollut isänsä mukana, joten tuttuja juttuja hänelle tehtävät olivat.

Ensimmäinen tunti kello 19-20 oli siis levymusiikkia ja sopivasti eri lajeja kuulimme. Sitten yllätyin kun pian jenkkojen jälkeen tulivat uudet jenkat. Ei siinä mitään, väki tanssi innolla. PNP:n Matti-Sakarin äänikin kuului väliaikamusiikkina. Olen kyllä käyttänyt puhetaitoni, että heidätkin saataisiin Metsälinnan lavalle. Saa nähdä mitä talon isäntäväki tekee asian eteen.

Herrafinkut asettuivat sitten komeaan riviin kello 20 jatkaen taukoja lukuun ottamatta kello 23.45 saakka ja vähän ylikin. Taputtihan väki heidät vielä lavalle ja Oikeesti-kappale tuli vielä uudelleen ja jotain muutakin. Väkeä oli ollut ensimmäisellä tunnilla sopivasti tanssin kannalta ja ennätin jo luulla ja toivoa, että siihen se jäisi. Turha toivo. Jostain tuli lisää ja osa ihan oikeita faneja, osa muuten heidän tansseissaan kävijöitä, osa ihan tavallisia Metsälinnan kävijöitä ja joukkoon mahtui heitäkin, jotka sitkeästi saivat foksiaskeleensa osumaan kädenalittajien joukkoon. Ei sekään haitannut. Välillä oli niin tungosta, että ihan sama millä askelilla siellä mentiin.

Kyllähän väki halusi tanssia erilaisia kädenalitansseja siinä keskilattialla ja joskus ei ollut paljon sylitansseina menijöitä reunoilla. Tunnelma oli etten taas sanoisi – kuin markkinoilla. Ja nyt ei kuulemma ollut ollenkaan samanlaista ruuhkaa kuin jossain muualla Finkkutansseissa. Minulle niin kerrottiin, kun sanoin, etteivät nämä ole minun tanssini. Haluan hengittää ja saada tilaa… Naisia oli kyllä monta riviä ja kaukaakin tulleita ja usein jäi enemmän seisomaan ja istumaan kuin mitä pääsi tanssimaan.

Omalla kohdallani se ensimmäinen tunti tuntui tanssimiselta. Tuttuja oli, erilaisilla tanssitaidoilla varustettuina. Eipä kahta samanlaista ole siinäkään lajissa, jos ei missään muussakaan. Pahimman ruuhkan aikana en jaksanut olla hakurivissä. Taukomusiikin aikana sopi paremmin tanssimaan. Kyllähän niitä erilaisia kappaleita tuli tanssittua, mutta riemua ei rintaani syntynyt. Ei ahtauden eikä tanssifiiliksenkään takia.

Orkesterin esittämälle Kuoleman paikka-tangolle haki joku vieras, joka veti heti liki itseensä. Minulle tuli lähes pahoinvoinnin tunne, sillä kaikkien kanssa en voi niin tanssia. Sain itseni irti puserruksesta ja pienellä raolla toisistamme pääsimme lähes kävellen kappaleen loppuun. Minua varmaan rangaistiin jostain, jos ei muusta niin hitaudesta, etten poistunut kauas hakurivistä, jossa olinkin ihan taakse aukeavan oven luona. Minut yllätettiin takaapäin haulla, josta en tohtinut kieltäytyä.

Tanssin minä kuitenkin ihan hyviäkin tangoja sopivien herrojen kanssa enkä tarvinnut miettiä olenko sylissä vai en. Paikalla oli eräs herra, jonka kanssa tanssitut kappaleet antavat sielun rauhan. Jenkkoja tuli siis ainakin kolmet vai neljät illan aikana. Ainakin yhdet masurkat ja yhdet polkat, jolle en päässyt. Jivet, chachaat, buggit ja varsinkin rumba-kappaleita tai rumbana tanssittavia, orkesteri esitti useita. Niitäkin välillä olin tanssimassa ahtaudessa. Loppuillan levymusiikin aikana reippaat sambatkin tanssin tutun herran kanssa, omalla tyylillämme.

Musiikillisesti ilta oli monille täyttymys. Tomin Kissanainen on kaunis kappale ja minulle se sopii kuunneltavaksi. Tomia katselenkin mielelläni, jos toisiakin herroja lavalla. Kävin jopa seisomassa ihailijajoukossa… Mitä sulle kuuluu ym. ovat samaa fiilistelysarjaa kuin Kissanainen. Minä kaipaan osalle iltaa enemmän tavallisempaa tanssimusiikkia.

Kun luin vuosi sitten Finkkujen illasta kirjoitukseni samasta paikasta, huomasin, että musiikkivalikoimassa on tapahtunut jotain paluuta entiseen, aikaan ennen Tomin mukaan tuloa. Viime kesänä/syksynä olin useamman kerran heidän keikoillaan. Pitihän katsoa, miten Tomi kotiutuu porukkaan. Esimerkiksi tangoja esitettiin silloin enemmän. Ihailen orkesterin musiikillisia esityksiä, laulutaitoa ja symppisjoukko he ovat, vaikka eivät täytäkään minun tanssimusiikkimakuani täysin. Minä en vain jaksa olla paljon kävelylinjalla tanssilattialla, sillä on paljon herroja tansseissa, joille tanssin ja rytmin tulkinta ei ole ominaista. Hitaissakin voi tanssia muutenkin kuin askel viereen ja samaa jatkaen. Ehkä seuraava kerta näissä merkeissä meneekin ensi kesän kukkamekkoaikaan ellen tule sitä ennen kovasti kaipaamaan Finkkuherrojen näkemistä.

Niin, eräs  herra kysyi hakiessaan, että tämä taitaa olla rumba ja myönsin, että kosiotanssihan tämä on ja suo naiselle kaiken. Siihen tuli vastaus, että – suostun. Hitaalla valssillakin hän säilytti oikean tahdin, mikä ilo oli todeta. Viime aikoina olen saanut osalleni monenlaisia variaatioita hitailla valsseilla ja mietin, miten herroille kursseilla voisi opettaa hitaasta valssista muutakin kuin askeleet. Soitetun musiikin kuunteleminen ja rauhallinen aloitus olisi taidon avain. Ensi sunnuntaina valtaan itselleni aitiopaikan orkesterin vastapäätä kahvion puolelta ja nautin kappalevalikoimasta ja tavasta miten soitetaan sekä rumpalin äänestä  –  se on minun sieluni soitto.