Täydellinen ilta, Varjokuva ja Fernet

En ole erityisesti viihtynyt Syvälahden lavalla, mutta se oli sivuseikka ja ei estänyt matkantekoani, kun kaksi erityisen hyvää orkesteria oli paikalla. Ohjemistoon ei kuulunut kummallakaan orkesterilla yhtään beat-kappaletta. Kerran kesässä käyntini tällä lavalla olisi jäänyt ilman Varjokuvaa juhannustanssseihin.

Varjokuvaa voin kuunnella istuen illan, vaikka heidän musiikkinsa tanssittavuuskin on parasta mahdollista luokkaa. Ja niin tänäkin iltana. Eivät ole esitykset paikallaan junnaavia vaan musiikkia sovelletaan monin tavoin, eri tempoin, eri äänen vahvuuksin ja rytmit ovat monimuotoiset. Rumpalin ääni vie edelleen jalat altani. Poikien kitaraesitykset taas ovat silmille ja korville mannaa ja muistuttavat heidän syntyjä syviään soittohistoriansa alkuajalta. Heidän tanssi-iltana ei voi jäädä kylmäksi.

Fernet ja Markkola täydentävät musiikkiantia omilla esityksillään ja heidän valttinsa ovat Markkolan kappaleet. En tiedä toista solistia, jonka joka laulussa on selvä tanssirytmi eikä tarvitse miettiä, millä askeleella tätä nyt olisi paras mennä. Eikä kuulu tavallista myynti-ilmoitusta "tämä on tai tulee uudelle cd:lleni". Ja useimmiten sitä seuraava kappale on näillä solisteilla jotain muuta kuin hyvää tanssimusiikkia. Mutta täytyyhän eurojen liikkua.

Mutta poikkeuksen poikkeus, nyt sain jopa tanssiakin, ainakin enemmän kuin juhannusaattona.
Paikalla oli sopivasti tanssiväkeä, jos oli lomakauteen kuuluvaa muutakin väkeä. Huono juttu tässä kesätanssipaikassa on, että tanssit alkavat klo 21, olipa keskiviikko tai lauantai. Lomaa odotellessani ja Varjokuvan tähden uhrasin nukuttavaksi tarkoitettuja tunteja. Silti seuraava päivä töissä ei ole väsyttävä, kun on mieleinen ilta takana - yöstä puhumattakaan.

Edellisen yön täysi kuu näytti melkein täydeltä. Siinä se kulki koko matkan milloin edessä, milloin rinnalla, mutta aina näkyvissä. Se luo oman taianomaisen olon, minkä kokevat yönkulkijat, niin tanssijat kuin soittajatkin. Kun unen päästä kiinni saaneeni heräsin pari tuntia myöhemmin tekstiviestin ääneen, ymmärsin, että kuun taian luoma hämärän hetki aamutunteina oli saanut herkän ja tunteellisen ihmissielun purkautumaan runon muotoon - jaettavaksi sama tunne ystävien kanssa. "Niin taittuvat öiksi päivät, aamuiksi yöt. Kuin timotein notkeat varret pisarain painosta, rasahdellen kääntyvät sivut elon kalenterissa kuin pergamentti, jota ikivanha tietäjä hypistelee vakaissa käsissään. Minne katoaa päivien kulta? Tule pian, aurinkoni, kuiskaan hiljaa ja tähyän kauas taivaanrantaan."