04.07.2012 Rönnin lavalla

Kun seuraavana päivänä ei ollut Varjokuva-tansseja, niin nyt oli heidät nähtävä. Yhdeksän vuotta heidän tanssi-illoissaan on ollut aika, joka ei unohdu. Se on vuotta vähemmän kuin Varjokuvan oma aika. 10-vuotisjuhlaansa he viettävät. On ollut paljon itsestäni aiheutuvia mielentiloja, mutta pääsääntöisesti olen kokenut heidän kanssaan iloja, niin tuiskuja ja tuulia, kesää ja talvea, pieniä lavoja maan korvessa, tuntureiden kupeiden tanssi-iltoja ja vetten päällä seilatessa.

Yhdessä vaiheessa laskin tanssi-iltojeni määriä, mutta sitten luku sekaantui. On niitä kuitenkin melkoisesti, vaikka soittoillat ja oma elämä usein pitkien matkojen takia eivät osu kohdalleen. Mutta nyt olin paikalla. Soittajat ovat lavalla kuin ennen vanhaan. En kai näe muutoksia vaikka kyllä yhdeksän vuotta muuttaa sekä nuorta että vanhaa. Yksi tosin on poissa, mutta ei ole pois mielestäni.

Soittajat ovat kantaneet kortensa kekoon niin soiton kuin muunkin elämän puolella. Hyvä kun olen luvussa pysynyt tulevien soittajien määrässä. Handesta, äänimiehestä, on tullut hyvä ystävä, jonka ajatuksia on ollut mukava kuulla. Hän on osannut hoitaa säädöt kohdalleen ja valotkin vilkkuvat enemmän tai vähemmänsmiley Kyllä taas herkistyin kuulemaan heitä ja tajuan miksi he ovat mitä ovat, minulle hyvin mieleisiä soittajia.

Illan toinen orkesteri oli Pequeno ja solistina Mia Leivo, jolla on vankka kokemus laulajana. Orkesterissa ei ollut basistia. Se osuus kai tuli koneelta. Orkesterin haitaristi oli hyvä. Katselin Kultaisen harmonikan osallistujia kautta aikojen - en löytänyt, olisiko osallistunut niihin kilpailuihin. Oikein hyvä hän joka tapauksessa oli.

Olen käynyt tällä tanssilavalla alle viisi kertaa. Mitään ihmeodotuksia ei ollut tanssimisen suhteen. Yllätyksekseni paikalla oli neljä tuttua tanssiherraa ja se jo yksin pelasti illan tunnelman osalta. Herrojen kanssa kolme kappaleparia kunkin kanssa oli jo kovin liikunnallista. Hyvinkin “vanha”, mutta nuori tanssituttu vei kauniisti fuskua. Kaksi muuta herraa haki, ei tuttuja. Näistä vanhemman herran kanssa tango oli lähes ylivoimaisen vaikea ja ikävä. Siinä vaiheessa olin pois hakualueelta ja turvauduin äänimies Handen lähelle.

Myöhemmin naistenhaun lopulla alkoi soida upea tango ja Handen kanssa jutteli tyylikäs herra. Hän ei aluksi näyttänyt ollenkaan tanssimieheltä ja ajattelin, että jokin Handen tuttu on. Kysyin kuitenkin osaako hän tanssia ja melkein tenttailuksi meni tango-kysymykseni. Jälkeenpäin lähes hävetti. Herra sanoi, että kohtahan sen näkee. Niinpä kävelimme tanssilattialle ja kun hän asettui tanssiasentoon, hieman polviaan koukistaen, kaikkosi epäluuloni. Hän oli minua pitempi, joten mieheltä vaatii hieman matalampaa vientiä. Hän oli sitten tangomies, jos oli hyvä tanssija muutenkin. Huomasin hänen muun tanssinsa vasta tangon jälkeen. Iltani oli pelastettu, kun sain tanssia tangon sellaisessa viennissä. Jälkeenpäin selvisi, että hän soittaa haitaria ja jotain muutakin ja ajoittain on eri orkestereissa.

Kotimatkalla oli mukava kerrata illan menu. Sen parhaita puolia oli “oma” orkesterini, muutama tuttu tanssittaja ja mieleinen tuntematon tangoherra. Elämän hyvät hetket koostuvat hetkistä, joskus silmänräpäyksista. Elämä on laiffii - vai miten meidän Matti Nykänen sanoikaan…