Elämän arvoja oppimassa


Sitä sanaa ei sano, jonka kautta ei käy – sanoo sananlasku. Kaksi vuotta sitten kirjoitin, että kerta käynti riittää Kruunuareenan tansseihin. Kauniissa kevätillassa sinne kuitenkin nyt ajelin. Tuomitsin paikan kerta käynnin perusteella ja tuntui, että ehkä on syytä tarkistaa tilanne kahden vuoden jälkeen.

Paikalle saavuttuani totesin, että ei täällä mitään tansseja ole. Tyhjä rakennus kauniilla paikalla veden äärellä. Ja siinä vasta tajusin, että olin sotkenut kaksi paikkaa, Kruunuareenan, joka on kesäpaikka ja Kruunupuiston, joka on Kuntoutuskeskuksen tiloissa. No, koska Teemu Harjukari ja Taivaanrannanmaalarit olivat paikalla Kruunupuistossa, niin sinne sitten. Siinähän se paikka oli samalla piha-alueella. Kaikki varoituskellot kyllä soivat pääkopassani, mutta takaisin en halunnut heti palata.

Tanssit olivat isossa salissa, jossa oli vielä ruokailijoita. Kuntoutujien ruokailuaika oli ollut aiemmin illalla. Pari pitkää pöytää oli täynnä naisia seurueena, ilmeisesti muita illan viettäjiä. Lisäksi varttuneita ihmisiä istui pöydissä ja sisään tuli tanssimistarkoituksessa pariskuntia, joista muutama oli tanssinharrastajia, mutta eivät hekään enää mitään nuoria. Siis tännehän sovin hyvin, jos vain joku tanssittaisi….

Ensimmäisen tunnin aikana kaksi herraa tanssitti, toinen haki kahdelle kappaleelle. Sen jälkeen pöytääni  tuli istumaan kaksi kunnioitettavassa iässä olevaa harmaahapsista ja minua lyhyempää herraa. Yritimme jutella, mutta toisella oli heikko kuulo, joten sitten keskityimme musiikin kuunteluun.

Hyvin pojat soittivatkin ja tässä on myös yksi niitä orkestereita, jotka soittavat minulle sopivaa tanssimusiikkia. Onhan heidän soittotaitonsa aiemmin testattu ja arvostettu SMORK-orkesteriksi asti. Illan aikana esitettiin polkkaa ja masurkkaa lukuunottamatta kaikki tavanomaiset tanssilajit. Lattialla ei ollut ruuhkaa missään vaiheessa. Hyvin sopivat tanssimaan ne muutamat hyvin tanssivat parit kuin hissukseen menevätkin.
 
Toisen setin alussa olin käyttänyt ajatuksieni voimaa ja telepatiaa, kun huomasin pyörätuolitanssijan. Hyvännäköinen, hartiat ja kädet voimakkaat. Vaikutti urheilijalta. Hänen vientinsä näytti varmalta, mutta ennen kaikkea hänestä hehkui tanssimisen ilo. Siitä on jo aikaa, kun olin pyörätuolitanssiharjoituksissa mukana, minkä sitten muutaman kerran oikealla tanssipaikalla tanssinut ja mietin, että selviäisinkö nyt. Ja sitten herra haki minua.

Olin jo huomannut, että hänen pyörätuolinsa oli asennettu tanssia varten ja se liikkui hyvin käännöksissä pienessäkin tilassa ja tasapaino oli vakaa. Ilta olikin sitten tanssimista hänen kanssaan ja enpä muista milloin itse olen kokenut sellaista innostusta ja iloa. Hän oli saanut opetusta tähän lajiin vuosien ajan. Ja nyt minä sain hyvää kertausta ja opetusta seuraamisessani, vartaloni ja käsieni käytössä. Taisin saada ihan pienen kiitoksen oppimisestani illan lopussa....

Tarkkaavaisuutta tanssiminen vaati molemmilta, kun emme aiemmin olleet tanssineet. Hänelle tanssiminen on kai elämän tarkoitus ja pelastus. Silloin kun ihminen joutuu pyörätuoliin, hänen on aloitettava elämänsä uudelleen. Tälle miehelle kohtalo on tarjonnut mahdollisuudet, joista hän on valinnut mieleisiään. Tärkein ominaisuus hänessä on iloinen luonne ja positiivisuus. Ei ollut hetkeäkään mitään surkuttelua omasta osastaan. Päinvastoin hän totesi, että hyvä näin, mieluummin kuin mullan alla.

Elämäni erilaisin tanssi-ilta oli takanani. Kotimatkalla mietin, mikä meitä ihmisiä johtaa. Onko kohtalomme määrätty etukäteen? Voimmeko vaikuttaa sen kulkuun? Onko mikään koskaan tasapuolista tai oikeudenmukaista?  Ihmisellä on omat määritteensä kohtuullisuudelle. Jokaisella on oma tiensä, joka on kuljettava loppuun saakka. Vain itse voi valita, miten se tekee. Pyörätuoliherra on valinnut valoisan tien. Hän opetti minulle jotain muutakin kuin tanssia.