Matkalla etelässä - perjantai-ilta Järvenpäässä

 

Lempeä lounatuuli hyväili kasvojani. Aallot lipuivat sarjoina alastomalle rannalle. Taivas uhkui harmaine pilvineen. Rannan vihreä kasvillisuus makasi nyt voimattoman litistyneenä ensilumien painon jäljiltä. Korkean kallion juurella kallioimarteet nousivat terhakoina pystyyn niin kuin mitkään voimat eivät niihin olisi vaikuttaneet. Tuuli yltyi ja puhdisti ilmaa ja ajatuksiani. Herättyäni keskellä päivää, ajankulku oli hetken aikaa sekaisin. Mikä päivä, onko jo aamu ja töihin meno. Tällä tutulla rantalenkillä, tuulessa ja happirikkaassa ilmassa ajatukset selkiytyvät. Voin kohdata kaiken hyvän ja pahan.

 

Perjantaina heti töiden jälkeen matkani alkoi kahteen tuntemattomaan paikkaan vesisateessa ja sumussa ajaen vastaantulevien autojen valojen välkkyessä ja edessä ajavien takavaloja seuraten. Perjantain ruuhkaliikenteessä olin mukana. Onneksi osa matkaa oli kuitenkin moottoritietä, mikä helpotti ajamista. Voisi ajatella, että jotkin voimat ovat vastaiset ja lähtemisen mielekkyys häviää, mutta kauan ajatuksissa ollut viikonloppu sai luottamaan matkalla enkeleihin.

 

Järvenpään uusi tanssikeskus ei ollutkaan helposti löydettävissä. Eniron joskus hyvillä ohjeilla osaan minäkin maalainen löytää perille, mutta nyt viimemetreillä liikennevaloristeyksessä loppuivat selkeät ohjeet ja ison kaupan pihaan pysähdyin miettimään. Autoja näkyi paljon läheisen ison rakennuksen pihalla. Urheilusali siinä avautui eteeni ja eteisessä olevista ihmisistä ei kukaan tiennyt koko tanssipaikasta mitään. Takaisin ulos ja uusi suunta. Kadulla käveli urheilevan näköinen herra ja hän oli taas tanssimisesta kiinnostunut, mutta ei tiennyt tarkasti paikkaa. Sanoi, että lähellä on ja tarkoitus vaimon kanssa käydäkin joskus katsomassa paikka. Joten hyvä tietää, missä on. Siitähän se löytyikin. Eikä ollut edes kaukana siitä isosta kaupasta, minne autoni jätin. Herra toivotteli hauskaa iltaa. Minä kiittelin.

 

Kun sisälle pääsin ja takkia aloin riisua yltäni, niin ensimmäisen tutun näkeminen ilahdutti kovasti. Herra Helsinkiläinenhän se tuli tervehtimään. Hänen ystävänsä Pentu oli jo tanssimassa sisällä. Ihana nuori pari, johon olen saanut tutustua tanssin merkeissä.

Martti Metsäkedon yhtye oli jo aloittanut illan ja Varjokuva jatkoi. Musiikillisesti tiesin, mitä odottaa, mutta oliko oma fiilis huono vai jotkin voimat minut vallanneet, kun minusta tuntui, että kumpikin orkesteri esittää paremmin, kun on ainoana orkesterina tai joku tuntemattomampi orkesteri on toisena. Ehkä illan ohjelmiston laadinta on erilainen, kun on esimerkiksi yksin soittamassa. Myös pienemmissä paikoissa on läheisempi tunnelma ja tällainen iso halli on steriilimpi. Varjokuvan viimeinen setti oli sitä, mitä heiltä odotan. Ehkä siksi istuinkin vain penkissä ja kuuntelin. Kuoleman paikka-tango on aina pysäyttävä ja mielelläni sen tanssisin, jos sopiva herra sattuu kohdalle. 

 

Tämä tanssipaikka vaikutti kuitenkin mieleiseltä. Iso, suorakaiteen muotoinen tila. Orkesterilavat takaosassa, tilaa hyvin kahdelle orkesterille. Lattian luisto oli hyvä. Tilaa oli riittävästi eikä koko iltana ollut ahdasta. Suurin osa väestä oli minulle tuntemattomia. Tanssimaan pääsin jonkin verran tuttujen nikkiherrojen ansiosta. Kohteliaita he ovat aina olleet.  Naisiahan on joka tanssipaikassa paljon, joten katseluun ja kuunteluun meni iso osa iltaa. Ulkonäöltä tuttuja herroja oli useita paikalla, mutta heidän valintansa luonnollisesti kohdistuivat eturiviin tai muuten mieleisiin daameihin. Naistenhakukaan ei saanut ripeyttä jalkoihini. Jotenkin tuntui, että olen niin ulkopuolinen, etten ennättänyt hakuihin mukaan.

 

Kahden tanssi-illan jälkeen muisti riittää vain viimeiseen ja kovasti mietin, mitä oikein tanssinkaan siellä. Ainakin kahdet jenkat ja jotain muutakin herran kanssa, joka oli "etsimässä" minua ja illan lopussa ajoi edessäni reilun kymmenen kilometrin päässä olevaan yöpaikkaani. Mukava oli tavata uusi tuttavuus. Hyvä kun sillä matkalla ei eksytty, minulla kun on taitoja siihen.

 

Myöhäänhän se meni nukkumaan pääsy. Isäntäväkikin sai valvoa tähteni. Tätä matkaa oli suunniteltu pitkään. Oli pakko silloin yöllä käydä katsomassa ihana poikalapsi, jonka olin nähnyt vuosi sitten. Varmaan kymmenen senttiä kasvanut ja nukkui niin levollisesti. Siinä omakin mieli rauhoittui. Ja uni maistui.

 

Aamulla heräsin reippaaseen jutusteluun. Miten reilu kaksivuotias puhuukin niin oikeilla sanoilla ja selvillä lauseilla Ja miten rumpupalikat sopivatkin hänen käsiinsä ja myös rytmi oli kuin rumpalin. Minulle sopikin mainiosti legot, joilla minä sain rummuttaa. Jotenkin tässä elämän juoksuradalla unohdan, ettei kiireellä voita mitään. Että kaikkein tärkeimpiä kuitenkin ovat läheiset ihmiset. Yhteydenpito kuitenkin jää monta kertaa vähiin. On niin vähän aikaa, mutta mihin se aika menee. Usein ihan tuhlauksen puolelle, kun asiat eivät ole oikeassa järjestyksessä ja aika kuluu tarpeettomiin asioihin.

 

Lauantai-illaksi Lohjalle

 

Iltarientoihin valmistautuminen rauhassa, keskellä päivää saunomisineen ja ruokailuineen oli levollista ja kun sain vielä parhaan mahdollisen opastajan pelkääjän paikalle, niin matka Lohjan Tanhuhoviin alkoi. Tätä matkaa en olisi tehnyt elleivät Pekkaniskan Pojat olisivat olleet siellä esiintymässä. Tarkoitukseni oli ajaa erään bussin perässä, mutta yksin ajaen en olisi pysynyt mukana, sillä auto katosi alta aikayksikön silmistäni. Hyvä, että vieressä istui mitä parhain neuvoja.

Perille saavuimme hyvissä ajoin, joten paikkaan ennätti tutustua etukäteen. Tämä tuntui tavalliselta tanssipaikalta.

 

PNP aloitti illan ja toisena esiintyivät Fantasia ja tangokuningatar Elina Vettenranta. PNP:n ensimmäinen setti oli liian hyviä ja tanssittavia kappaleita pelkästään kuunnellen. No, tangolle haki salin iloisin herra. Hymy ei hyytynyt häneltä koko iltana eikä erityisen reipas meno. Mukava oli katsoa sivustakin sitä tyyliä. Kun minä aina kuulutan sen perään, että polkat, jenkat ja masurkat tulee esittää alkuillasta, niin siinä se tuli. Illan ainoat polkat. Väkeä oli hyvin vähän alussa. Pariskuntia pääasiassa ja muutamia herroja. Alkuillasta kun katsoin väkeä, niin herrat seisoivat liikkumatta ja tuli kyllä mieleen, että onkos tämä nyt se Murphyn kirjoituksissa mainittu Tanssitarvikemuseo. Sieltä pitäisi löytyä minun seinäruusuhameeni. Olisi voinut lainata ylleen illaksi – alkuillan perusteella. Manjaana kertoi, että ilta kyllä kohenee.

 

Vuorotuntihaku on tietysti mahdollisuus kaikkien olla hakijoina illan aikana. Täällä se onnistui melko hyvin minultakin. Tanssijoiden keski-ikä ei ollut kovin alhainen, varsinkaan miesten ja pariskuntia oli paljon. Mutta joukossa oli kyllä hyviä tanssijoita jopa tosi taitavia. Tuttuja paikalla oli  yksi herra ja Ami vaimonsa kanssa, jotka usein ovat PNP:n tansseissa. Yllätys oli nähdä heidät.

 

Useimpia tanssilajeja oli mahdollisuus tanssia ja erityinen kiitos menköön Salon seudulle tangoa, jenkkaa ja fuskua taitavalle herralle. Kun PNP:n valotaululta näki tanssin aikana, että seuraavaksi tulee tango, niin eihän siinä muuta voinut kuin kysyä, että mikä suhde herralla on tangoon. Vastaus oli onneksi sellainen, mitä odotin ja niin oli vientikin ja sama toistui vielä kerran illan aikana. Ei tosin enää tarvinnut kysyä sitä suhdetta.  Eräs pitkä herra oli myös varmaan ihan oikea tanssija, sellainen vähän enemmän kuin lavatanssija. Tavallisen valssin hän vei kunnon pitkällä askelella ja tangolle häntä sitten hain ja taas tunsin olevani sopivissa käsissä. Loppuillasta tangolle haki vielä alku-illan ilopilleri, joten tangoja sain tanssia tarpeekseni. Punapaitainen herra jostain lähiseudulta oli myös mukava viejä ja toiveeni päästä myöhemmin illan aikana bugille hän toteutti. Useamman kappaleen hänen kanssaan sain illan aikana tanssia. Humppaa soitettiin aika paljon molempien orkesterien taholta ja ihan hyvä. Sitähän sai itse kukin mennä tyylillään.

 

Masurkalle minua haki herra, jolta joskus kauan sitten tanssin tiimellyksessä sain etuhampaan palasiksi. Kyseessä olivat ravintolatanssit ja ehkä syynä turmaan oli viennissä kädenalituksen aikainen liian lähelle ohjaus. Kyynärpääni sattui suoraan etuhampaisiin. Kertoi unohtaneensa koko asian, mutta minä en unohda, kun hän hampaan siruja kokosi suustaan. Silloin ei hymyilyttänyt, mutta jälkeenpäin kotona. Biorytmeissä luki, että kannattaa ottaa rauhassa ko. päivä eikä ainakaan mitään riehakasta ravintolailtaa kannata yrittää. Silloin Jin Sato, ohjelman laatija, "tiesi". Nykyisin ennusteet tahtovat mennä pieleen….

 

Loppuillasta alkoi väsymys tuntua ja istuen kuuntelin jopa toivomani hitaan valssin On syömmesi jäätä. Tanssia sen todella olisin halunnut jo sopivan hitauden takia, mutta herrat olivat vähentyneet ja parempi istuakin kuin olla huonossa viennissä. Matti-Sakari lauloi sen kauniisti. Liian harvoin pääsen heidän tanssi-iltoihinsa matkojen takia.

 

Fantasia-orkesterista on pelkästään hyviä muistoja viime heinäkuun lopulta, kun se kuningattaren kanssa kierteli lähilavoilla. Nyt orkesteri esitti myös argentiinalaistyylisen tangon Hoy, mutta miten saatan unohtaa, aloittiko solisti ohjelmistonsa tangolla Vie meidät rakkauteen, niin kuin kaikilla kolmella heinäkuun kerralla. Aivan selkeää muistihäiriötä. Kotilavoilla muistaisin, mitä tapahtuu, mutta uusi paikka ja uudet ihmiset valloittavat muistitilaani ;)

 

Fantasia jäi vielä soittamaan, kun lähdin ajamaan vesisateeseen. Sitä ennen kiitoshalauksia monistakin syistä johtuen koko PNP:n soittokunnalle valotaulun hoitajia myöten. Määrävälein heidän tansseihinsa on päästävä. Se on kuin lääkemääräys, jota on noudatettava hyvinvoinnin takaamiseksi. Enkelit varmaan kostein siivin liihottelivat mukana pitkällä kotimatkallani jättäen kaikki demonit taakse. Ehkä seuraavalla kerralla otan vastaan Manjaanan yösijatarjouksen.