Tanssin monet kasvot

Allaolevan kirjoituksen antoi aikanaan vähemmän tanssiva naisystäväni minulle sanoen, että tuon tarvitset lukea. Siinä kerrotaan tanssimisesta hieman erilainen näkökulma kuin meille tavallisille lavatanssijoille tulee mieleen. Mutta yhteistä on tanssiliikunnan ilo ja rakkaus tanssiin.

Kirjoitus oli muistaakseni Helsingin Sanomista (nimi ei näy lehtileikkeessä), 22.6.2002, sivu C16.

NÄIN MINÄ LIIKUN. Kirjoittaja Tuire Junnonaho.

RYTMIFRIIKIN PÄIVÄKIRJASTA

Ja näin se oli:

Yliopistoaikoina pohdimme joskus ystävieni kanssa liikkujan ja tanssijan välistä perimmäistä eroa. Tanssijan erottaa urheilijasta se, että ensinmainittu ei suostuisi juoksemaan urheilukentän ellipsin muotoista kehää päivästä toiseen vain, koska on kehityttävä juoksemaan mahdollisimman nopeasti ellipsin muotoista kehää, ilmoitin minä pirulliseen äänensävyyn silloin. Viidessä vuodessa olen jonkin verran pehmentynyt, mutta mielestäni pahin virhe, jonka lähiympäristöni voi edelleen tehdä, on sekoittaa toisiinsa flamenco ja flamingo, tuo katkarapuja syövä vaaleanpunainen lintu.

Tanssi on pyhä rakkaus, intohimo ja uskonto niille, jotka siitä jotakin tajuavat. Nuoruuteni flamencovuodet esiintymisineen, vaihtuvine poikaystävineen ja ryyppyreissuineen ovat valitettavasti taaksejäänyttä elämää, mutta olen ilokseni huomannut, että tanssia voi vielä kolmekymppisenäkin. Lähes kaikkia tanssin lajeja samba, rumba, merengue, salsa, quick-step, fox, jive, mambo, cha-cha-cha, vakiot, afro, flamenco, vatsa, hiphop, lava, funky, disco ja moderni kokeiltuani olen lisäksi tullut siihen tulokseen, ettei almanakassa huutavilla kellonajoilla ole tanssimisen kannalta lopulta mitään merkitystä. Määrääkö joku näkymätön laki muka, että ihminen saisi tanssia vain tiettyä lajia ja koreografiaa, tietyn opettajan johdolla, ilman improvisaation mahdollisuutta, ainoastaan tiistai-iltaisin? Tanssin todentotta silloin, kun siltä tuntuu! Eikä minkään valtakunnan numeroilla, nimillä tai kellonajoilla ole siihen mitään sanomista: joskus tanssin kerran, joskus 14 kertaa viikossa. Joskus vedän tunnilla sambaa, joskus hypin kotona hiphopia.

Tanssilattialla olen tehnyt elämäni tärkeimmät päätökset, ja elämäni tärkeimpien päätösten edellä olen aina tanssinut. Tanssimalla olen testannut tulevat pomoni, mieheni, ystäväni ja yhteistyökumppanini. Voi olla itsetuhoista tunnustaa, mutta en ole useinkaan luottanut ihmiseen, jolla ei ole rytmitajua. Sosiaalisista suhteista hullu pää kyllä eristää hyvin. Useiden kaverieni lähtiessä virkistymään baariin laukkaan minä säännönmukaisesti jonkun seuraa vinguttuani - paikalliseen teinihelvetin pakkasjonoon. Kokemus osoittaa, että paraskuntoista tanssiseuraa saa alle 24-vuotiaista, ja paras biisikomppi ylittää 160:n.

Haasteellisinta niissä reissuissa on tanssia nuoria hiphoppareita suohon, mutta ehdottomasti famein (lue:paras) hetki syntyy aamuneljältä tyhjällä kadulla, kun ajatukset ovat nollaantuneet työasioista ja jäljellä on vain täydellinen vapaus. Silloin vaellan tieni tuntemattomien kaupunginosien kautta kotiin ja hakkaan spontaaneja flamencosooloja märkään asfalttiin.

Parasta kaikessa on, ettei tanssiakseen tarvitse kallista kausikorttia tai riippuvuussuhdetta yhtään mihinkään. Jos on tarpeeksi friikki, rytmin kuulee kyllä.