03.12.2010 Kisarannassa

Niin harvoin minulle mieleiset orkesterit, Varjokuva ja Syke liikkuvat kotinurkillani, joten minä liikun joskus heidän luokseen. Matkaahan tulee ja kun palatessakin ovat samat kilometrit, niin jos loppuun asti on, niin aamu koittaa kotimatkalla.

Niinpä olin tanssien alussa paikalla ja lähdin kotimatkalle puolilta öin. Mietin usein, miten ennen sopeuduin näihin ruuhkatansseihin tai ainakin melko usein. Ja nyt olin suunnitellut jopa toista iltaa miltei heti peräänOtsan rypistys

Tunsin jo heti alusta lähtien, että huolimatta orkestereista, en kuulu tänne. Ilta kuitenkin sujui aika pitkälle. Naisia oli paljon ja näin suuressa paikassa tunsin hukkuvani joukkoon. Niinpä mihinkään eturivin tarjontaan ei tullut mieleenikään jäädä ja kukapa sieltä rivien takaa hakee. Kuitenkin kahvion oven suun seudulta joku sentään haki. Oli paikalla  muutamia kaukaisempia tanssituttuja, jotka piristivät iltaani hauillaan. 

Naistenhakuvuorot, illan alussa puoli tuntia ja myöhemmin kokonainen tunti eivät juuri antaneet lisäarvoa iltani tanssilliselle puolelle. En minä montakaan hakua tehnyt. Paikalla oli kyllä aika monta ulkonäkötuttua, jotka tervehtivätkin, mutta hakunsa kohdistivat puolta nuorempiin leideihin. Valinnat ovat jokaisella omansa.

Mutta illan musiikit olivat taas kerran kohdallaan. Kumpikin orkesteri vei osuutensa läpi omalla tyylillään. Molempien orkesterien kappalevalikoimassa oli minulle uuttakin. Eniten kuitenkin pidän heidän vanhemmasta tuotannostaan. Onneksi he esittävät myös niitä. Usein kuuntelen illan orkesterien levyjä kirjoitellessani illan kulkua muistiin. Kyllä kummankin orkesterin laulavien herrojen äänet ovat tuttuja minulle. Ne erotan missä tahansa. Kyöstin karismaattinen ääni ja Vesan lempeän pehmeä ääni koskettavat sisintäni.