Hetkinen torstai-iltaa 31.7.2008 Jenkkapirtillä

Kaikki vaistoni varoittelivat Jenkkapirtille lähtiessäni, mutta ei kun vain menoksi. Syynä tietysti matkaani olivat Pekkaniskan Pojat ja Tomi Markkola ja Fernet. Se varoituksen ääni koski hakutapaa illassa.

Naistentunti kun usein tuottaa minulle vaikeuksia muutenkin, niin miten isossa paikassa koko ilta ja kun on odotettavissa paljon naisia. Harvoja kertoja muistan muualla, kun naistentanssi-ilta on ollut mukava. Yleensä ne ovat olleet pienempiä paikkoja, joissa olen joskus käynyt.

En siis pidä naistentansseista ja silti menen. Ilta alkoikin oikein hyvin. Väljää, helppo hakea, ei kyynärpäätaktiikkaa, hymyjä ja sopua. Mutta se oli hetken huumaa. Vielä jälkeenkin päin minua puistattaa se ilta. En eläissäni pitkän tanssihistoriani aikana ole kokenut sellaista naisten käytöstä. Sivistys oli kaukana ja alkukantaiset naaraan vaistot toimivat. Ymmärrän, jos kyse olisi pulavuosista ja nainen pentujaan puolustaen syöksyisi saamaan osan ruoasta ja silloin kaikki keinot olisivat sallittuja, mutta nyt oli kyse elämää ja kuolemaa kaukana olevasta asiasta.

Osa naisista oli yhtä avuttomia kuin minäkin hakutilanteessa ja myöhemmin haut luovuttaessaan, mutta sitten oli se osa naisista, joka vei haluamansa miehen, vaikka toisen naisen käsistä. Usean kerran kävi niin, että kun ilman rynnimistä olin päässyt herran eteen, niin siihen väliin ojensi kätensä toinen nainen. Olisinhan minä voinut sanoa siihen jotain, mutta jotenkin siinä tyrmistyin ja käännyin pois. Jos haettavat herrat olisivat olleet fiksuja, he olisivat voineet ratkaista tilanteen oikeudenmukaisesti, niin kuin "kilpailuissa" ainakin.

Tässä hakukaaoksessa olikin jälkeenpäin ajatellen vähän samaa kuin Seinäjoen tangolaulukilpailussa, jossa oikeudenmukaisuus ei toiminut. Kaikenlaisten kilpailujen taustalla onkin jotain muuta. Ehkä kilpailu-sanana ei enää tarkoitakaan sitä mitä ennen. No, ei tanssiminen lavatansseissa pitäisi olla kilpailua vaan rehtiä hakemista ja siihen vastaamista.

Tanssimiseni meni niin, että hain peräkanaa herroja 40 minuuttia ja sen jälkeen alkoi tungos. Muutamia kertoja yritin tuloksetta ja edellä mainituin seurauksin. Poistuin paikalta kello 21.35. Noin puolitoistatuntia paikalla. Musiikki oli sitä hyvää, minkä tiesin.

Ensi kerran tunsin olevani tansseissa äkäinen. Kai itselleni, ehkä myös koko systeemille naistentansseissa. Ja mikä se onkaan naisen pahin vihollinen - toinen nainen. Niin paljon kun puhutaan ja kirjoitetaan naisten välisestä solidaarisuudesta. Sanahelinää se on.

Kotiin ajaessani matkalla tein itselleni selväksi, että pyrin tietoisesti jättämään väliin ensinnäkin isot paikat ja toiseksi niiden naistentanssit. Ikävä kyllä minunkin mieliorkestereitani on usein näissä paikoissa, mutta jäänevät sitten näkemättä elleivät joskus harvoin eksy sivistyksen ulkopuolelle susirajoille. Onneksi on vielä jopa naistentanssipaikkoja, joissa on sivistynyttä käytöstä ja tanssin iloa.