Jenkkapirtillä juhannuspäivänä

Taas minä istuin kyydissä huolettomana tarvitsematta ottaa huomioon muita kulkijoita. Mutta eihän se ihan niin mennyt. Sain kokea pelkoa ja jännitystä, kun naisystäväni istui pienkoneeseen ja tanssituttuni antoi yläilmoista katsauksen lähiseutuun. Minusta ei ollut siihen kyytiin, vaikka olen ollut kaksipaikkaisessa helikopterissa ja en pelännyt, kun kuljettajana oli minulle tuttu pelastuslentäjä. Mutta nyt jokin esti koneeseen menon. Onneksi meistä toinen oli rohkea.

Katselin, kun pitkät siivet pysyivät vaakasuorassa ja nousu ja lähtö olivat hyvin tasaiset silmin havannoiden ja kyydissäolijan mukaan myös kokien. Ei sitä arvaa, kuka milläkin tavalla matkustaa tansseihin. Tämä oli kyllä yllätys, mutta illan mittaan sain kokea toisenkin yllätyksen, josta jäi pysyvä jälki sieluni syvänteisiin.

Perillä oli paljon tuttuja ja väkeä ilmaantui illan aikaan kai eniten, mitä Jenkkapirtillä on ollut. Ei tullut kysyttyä, mutta 1500-2000 hengen välillä kuulin arvelujen olevan. Kaikki paikat olivat täynnä. Niin varsinainen lattia kuin takasali ja ulos tehty pieni lava ja väkeä seisoi ulkona ja sisällä. Tunnelma oli kyllä mahtava. Akun viimeinen ilta loi haikeutta ja kyllä se näkyi hänen kasvoissaankin, vaikka kuinka olisi tottunut ajatukseen.

Pekkaniskan Poikien uusi look oli hengästyttävä. Ensin katsoin, ketä siellä lavalla nyt oikein on. Lierihatut ja valkeat takit olivat kauniit ja allaolevat Tanssikkaan tummat paidat sopivat asuun hyvin. Musiikkihan oli sitä mitä tiesin odottaa. Tuttua, mukavaa hyvin tanssittavaa ja uusia kappaleita, joita piti kuunnella ja totutella. On se vaan hyvä, kun tietää, mitä seuraavaksi tulee. Ja varsinkin tässä ruuhkassa. Osaa paremmin olla tarjolla tai hakemassa, jos ei ihan kaikille jaksa osallistua tai halua sipsutella kymmenen sentin askelin.

Omalta osalta tanssiminen jäi muutaman herran varaan. Onneksi paikalla oli tango/polkkatuttuni ja siltä osin olin todella tyytyväinen. Tangoja tuli useita, kahdet polkat ja kahdet jenkat ja kun ne saan tanssia mieleisessäni viennissä, ei muusta juuri ole väliä. Plussaahan se on, jos muita saan vielä tanssia. Naistentunnin haut jäivät vähiin, sillä en jaksa kovin yrittää kilpailla nuorten kanssa.

Kiitän niitä herroja, jotka huomasivat minut naisjoukosta ja niitä, joita onnistuin hakemaan. Iloisia kappaleita sain tanssia. Loppuillan väljyydessä oli mukava tanssia kahden pinssiherran kanssa, kiitos nuori herra M_F rumbasta ja Jerryjee lähiviennistä, vaikka olin kuin uitettu toisten polkkien jälkeen.

Vesipisteellä oli käyttöä eikä 50 centtiä koko illan juomisesta ole kohtuuton. Itsekin käytin kahvi-pulla tarjousten lisäksi hyvin runsaasti tätä vesitarjontaa. Siinä matkalla sitten minut yllätettiin. Herra kysyi, olenhan Julia... Olenhan minä, vastasin. Ja kukas sinä olet – Kristoffer, oli vastaus. Siinä muutamassa sekunnissa ajatukseni kävivät läpi ne muutamat hänen palstakirjoituksensa, joiden sisältö on jäänyt aivojeni tallelokeroihin. Mies, joka kirjoittaa sielulla ja sydämellä. Siinä seisoimme kaksi vierasta ihmistä ja silti olimme kuin yhtä ja samaa. Samasta puusta tehty, tarun ja sadun puusta, unelmista ja haaveista, rakkaudesta luonnon ihmeellisyyksiin.

Isäntä oli neuvonut minut ja voisinko enempää olla kiitollinen. Kahden ihmisen sielujen sympatia ja ajatusten aallokko yhdessä luonnonrakkauden ja ihmiselon mielekkyyden kanssa kohdatessaan jättävät kaiken ympärilläolevan sumuun. Toisiamme silmiin katsellessa näimme samalla osan sielun syvyyttä. 

 "Vasta sitten nautit maailmasta, kun itse meri virtaa suonissasi, kun sinut ovat pukeneet taivaat ja kruunanneet tähdet."