Haapamäen Suojalla 16.4.2010

Hymyilyttävän hyvä olo oli, kun ajelin Haapamäen Suojalle. Aurinko paistoi ja vesipisaroita heitteli hiljalleen ruutuun - hiiren häissä olin. Luonto näytti kauniilta, vaikka puut olivat alastomina. Koivikon valkorungot mustine pilkkuineen loivat valoa. Kauempana nuorten lehtipuiden rungot sojottivat ruskeina taivasta kohti ja niiden taustalla vihreänä havupuumetsikkö. Miten monta kertaa näissä kohdissa on tehnyt mieli pysähtyä. Ottaa kuvia. Joskus sitten.

Perillä tänä perjantai-iltana oli aluksi vähän väkeä. Pariskuntia enimmäkseen ja naisia. Eikä ilta väkipohjaltaan paljon muuttunut. Miehiäkin tuli, mutta naisia myös vielä lisää. Levymusiikin soidessa eräs tanssinharrastajaherra haki jollekin hitaahkolle kappaleelle ja vienti olikin hyvää sekä tulkinnallista. Kappaleet tulivat epäpareina, joten parina oli tavallinen valssi. Ne molemmat tanssimme. Siinä herra sitten sanoi, että voisin pitää vasenta kättänä toisin. Joka kerta kun tanssin aloitan, harkitsen herrasta ja lajista riippuen mihin ja miten käteni laitan.

Siitä hetkestä tai sitten rouva Fortunasta johtuen koko tanssi-iltana meni täysin toisin kuin olin uskonut. Niin mukavia tansseja kuin täällä on usein ollutkin, nyt oli toisin. Piti katsoa jälkeenpäin, mitä biorytmit kertovat. Pitkiksi ajoiksi olen unohtanut ulkoisien voimien vallan itseeni eli voisi niitä vastaan taistellakin, kun tietäisi…

Niinpä biorytmeissä järki oli niin pohjilla kuin vain voi olla (siis tyhmästi tein kun illan alun pikkuseikan annoin vaikuttaa koko iltaani). Järki lähentelee samaa pohjan miinustilaa. Tunnetila sen sijaan oli hieman nousussa, mutta kuitenkin miinuksella Ehkäpä kahden viikon päästä ei mikään voi mennä pieleen. Kaikki on silloin huipussaan plussalla.

Kun orkesteri Rosso asettui lavalle, niin huomasin, että kyllä järki ei ollut kohdallaan. Aika selkeä muistihäiriö paljastui. Odotin erään herran istuvan koskettimien takana. Soittajien orkesterivaihdot saavat pääni sekaisin. Niin moni tuttu on viimeisen vuoden aikana siirtynyt toiseen orkesteriin.

Olin toki tiennyt ja ollut tansseissakin, joissa Omegasta siirtynyt Anna-Liisa Väkeväinen soittaa ja laulaa tässä orkesterissa. Ilahdutti tosiaan tämä yllätys. Niinpä tiesin, että illan musiikista tulee hyvä. Eikä vähimpänä ollut ekasetillä soitettu argentiinalaistango Por Una Cabeza. 

Anna-Liisa soitti aiemmin Omegassa ollessaan muitakin argentiinalaisia tangoja kuten Adios noñino, Adios muchachos, Olé guapa ja ihan kotimainen Omegan rumpali Esan tekemä Tangox, jossa on yhdistettynä paljon tangon erilaisia piirteitä. Mennyttä aikaa ei pitäisi kauheasti ikävöidä. Muistot eivät koskaan kuole.

Niinpä alkuillan tunnelmista johtuen jumituin penkkiin ja naistenjoukko seisoi edessäni hakurivissä. Siinä ennätin miettiä hyvät ja pahat asiat. Montakohan kertaa tanssihistoriani aikana herrojen kanssa olen ollut mitä erilaisimmassa otteissa. On painettu, vedetty ja puristettu. Selkä on ollut mutkalla ja kättä käännetty mitä erilaisimpiin asentoihin hallitsemattomista taivutuksista puhumattakaan. En muista alkaneeni neuvoa herroja viennissä tai otteissa. Päinvastoin vaikenen ja toivon, että kappale loppuu pian. Suosittelen sitä samaa herroille. Aina yhden kappaleen naista kuljettaa tanssilattialla, jos nyt ei kantaa tarvitse. Mutta se siitä.

Näin paikaltani melko hyvin lavalle, joten siinä oli hyvä paikka istumiseen. Kukaan ei hakenut siitä yli kahteen tuntiin. Väki oli aivan eri kuin viikko sitten. Onneksi Anna-Liisa tuli juttelemaan tauolla. Sain kertoa, että orkesterin yhteistyö sujuu hienosti ja vaihtaa muutenkin kuulumiset. Nyt nettiä selaillessani löysin maininnan eräässä kirjoituksessa - Anna-Liisa on Metro-tyttöjen alenevaa sukua. Se pitää tarkistaa häneltä seuraavan kerran kohdatessamme.

Seuraavankin 45 minuuttia, naistenhakua, kulutin samassa penkissä. Nyt viereeni istui samanhenkinen (?) nainen. Hän oli kyllä reipas, joten mukavasti meni jutellen ja seuraavalla tauolla menimme kahville. Olin jo käynyt heti tullessani juomassa tarjouskahvit pullineen. Tanssiseuran kortilla saa kahvilipun.

Sitten illan solisti Tarja Lunnas aloitti osuutensa. On hänessä elinvoimaa ja karismaattisuutta. Voin verrata häntä miespuoliseen vastaavaan eli Kari Piiroseen. Äänessä samaa voimakkuutta ja syvyyttä. Lisäksi Tarja Lunnas ääntää sanat huolellisesti eikä nielaise loppukirjaimia, mitä joskus lavalta kuulee eikä saa sanoista selvää. Kauniita olivat hänen kappaleensa. Paljon uusia, joita en tunnistanut.

Paikalle oli ilmaantunut kaksi tuttuani, jotka hakivat tanssimaan siitä penkistä. Seuraavalla naistenhaulla päätin korjata tanssitilannetta. Hain kumpaakin herraa. Toista hain tangoille, olinkin aika nopea. Perään tuli chachaat ja pidin herran lattialla senkin ajan. Toisen herran kanssa oli myös hyvä tanssia. Siinä sitten olivat tämän illan tanssit. Olisi naistenhaulle nyt jo ilmaantunut haettavaksi sopivia herroja, mutta jokin valta piti minua pihdeissään ja jatkoin istumista.

Jälkeenpäin ajatellen, erittäin tyhmää istua näin hyvää musiikkia esitettävässä tanssi-illassa. Mutta, jos olisin etukäteen katsonut biorytmini, olisin taatusti tsempannut itseäni enkä sallinut minkään olemattoman asian vallata mielentilaani.

Tarja Lunnas lopetti varttia vaille yksi ja kiitoskappaleet sen päälle. Olin kovasti odottanut hänen laulamiaan polkkia. Orkesterin tumma herra kertoi, ettei ole viime aikoina esittänyt niitä. Moni tanssituttu muistaa aina mainita hänen polkkansa ja toivonkin, että hän ottaisi ne takaisin ohjelmistoonsa. En tällä hetkellä muista muita solisteja, jotka laulaisivat niitä. Sinitaivas orkesterina esittää kyllä laulaen ja näytellen oikein hauskan polkan. Ikävä kyllä, kovin moni tanssiväestä ei edes huomaa heidän näytelmäänsä.

Pakkasen puolella varmaan oli yön sydännä. Kuiva tie, paikoin 100 km vauhtia lupa ajaa. Ihmettelin, etten ollut kovin alamaissa. Mutta kaikesta huolimatta ja Antti Ahopellon tähden, seuraavan viikon lauantaina olen samassa istumapaikassa.